Ei. Se ei haittaa, jos tulee urheilussa turpaan. Se kuuluu asiaan yhtä lailla kuin voittaminenkin. Yksilölajeissa häviät 9 kertaa ja voitat ehkä kerran. Ellet sitten satu olemaan Usain Bolt tai Jelena Isinbajeva.
Olen seurannut Lontoon mahtavia olympiakisoja kolme vuorokautta yhteen tuubiin kahdesta tai kolmesta vastaanottimesta samaan aikaan. Olen nauttinut jokaisesta hetkestä. 90 prosenttia lajeista on teknisiltä ominaisuuksiltaan itselleni täysin vieraita. En edes yritä esittää asiantuntijaa uinnin, jousiammunnan tai sulkapallon saralla. Täysin vieraita, joskin äärimmäisen hienoja lajeja. (Etenkin sulkapallo. Huikeaa vauhtia!)
Yhtä seikkaa huippu-urheilussa ei voi kuitenkaan kiertää tai väistää: Asennetta. Voittajan asennetta.
Olen huolissani siitä, että Suomen urheilijat eivät edes halua olla radan tai kentän parhaita.
Heille riittää vain olla siellä. He käyvät näyttäytymässä, hymyilemässä, tsemppaamassa. ”Toivottavasti äiti katsoi kisaa telkkarista” -asenteella. En ehkä ymmärrä ”olympiahenkeä” oikein, kun odotan huippu-urheilijoilta tiettyä asennetta ja ylpeyttä ammattiaan kohtaan, mutta onhan tämä täysin järkyttävää seurattavaa.
Tullaan kisan jälkeen tv-kameroiden eteen hengästymättä, meikit viimeisen päälle kohdillaan, timanttikorvikset kehissä kertomaan, miten oli hienoa käydä polskimassa olympia-altaassa. Mutta ei oikein lähtenyt, kun piti heti aamusta uida. Että nyt ei löytynyt sitä tsemppiäkään samalla tavalla kuin Suomessa.
Kun huippu-urheilijaksi aikovat täyspäiset ihmiset antavat ymmärtää, että sijoituksilla, suorituksella, pisteillä tai muulla ei ole mitään merkitystä, niin minkä ihmeen takia olympialaisissa ylipäätään pidetään kirjaa paremmuudesta? Miksi siellä jaetaan kilvoittelun jälkeen mitalit kolmelle parhaalle? Voiko joku kertoa vastauksen tähän yksinkertaiseen kysymykseen?
(Odottelen tovin.)
(Noin, osa keksikin jo.)
Vastaus: Koska olympialaisissa mitataan kylmimmällä mahdollisella tavalla maailman urheilun absoluuttista paremmuutta. Ei mitään muuta. Haetaan voittoa. Tehdään kaikkensa sen eteen. Unohdetaan kaikki muu. Voitto – sen on oltava huippu-urheilijan mielestä maailmankaikkeuden kaunein sana. Voitto on yhtä kuin unelma, joka ajaa urheilijan kohti seuraavaa aamuharjoitusta.
Painotan edelleen sitä, ettei häviämisessä ole mitään pahaa tai väärää. Kompetenssini ei riitä arvioimaan esimerkiksi uimarin tai pistooliampujan suoritusta, mutta hänen kilpailuasenteensa on joko kunnossa tai sitten se ei ole kunnossa. Alisuorittamistakin saa tulla, ja niitä tulee näin suuren volyymin kisoissa väistämättä jokaiselle maalle. Mutta kun omakohtaisen tappion, eli muille ja itselleen häviämisen, ottaa vastaan itsestäänselvyytenä ja vielä naureskelee iloisesti päälle, että jopas on Lontoossa mukavaa ja jännää, niin suomalaisen urheilun huomispäivä saa hippasen verran väärän kuvan siitä, mitä huippu-urheilu on. Lontoon olympiaurheilijat ovat nuoren kansan idoleita. Itsekin yritän katsoa heitä parhaani mukaan ylöspäin, mutta en pysty siihen enää, sillä olen nähnyt tässä bisneksessä riittävästi aitoja voittajia.
***
Niin, aidoista voittajista puheen ollen. En voisi ikinä-koskaan-milloinkaan kuvitella, että esimerkiksi Mikko Koivu tulisi naureskelemaan ja vitsailemaan hävityn matsin jälkeen median eteen. Oli vastassa sitten olympiatason Kanada tai MM-tason Ukraina. Vain voitto kelpaa. Vain voittoa tavoitellaan. Koivu tietää, että Kanada on parempi joukkue – se on suorastaan altaanmitan edellä – mutta hän asettaa itsensä moodiin, jossa tavoitellaan ainoastaan voittoa. Ja sen mukaan toimitaan sekä jäällä että sen ulkopuolella.
Miksi emme näe koskaan hymyä Kimi Räikkösen huulilla F1-kilpailun jälkeen, ellei hän ole voittanut? Miksi Teemu Selänne on tappiomatsin jälkeen pukuhuoneessa aivan eri Teemu? Miksi Saku Koivu on valmis kaatamaan vaikka koko laivan voittaakseen? Näille jätkille tappio ei ole vaihtoehto. He eivät ajattele sitä, puhu siitä tai märehdi sen kanssa.
Se on asenne, jonka pitää olla ITSESTÄÄNSELVYYS, kun astutaan huippu-urheilun kanssa samalle pelikentälle. Ei selityksiä, ei tekosyitä, ei mitään. Voiton hetkellä iloitaan avoimesti; tappion hetkellä janotaan voittoa ja vihataan häviön aiheuttamaa tunnetta yli kaiken.
Olen nähnyt ja pannut mieleeni Ylen välityksellä likimain kaikki suomalaisurheilijoiden haastattelut tähän saakka Lontoosta – enkä ole lainkaan varma, miksi he ovat lähteneet urheilemaan kotipihaansa kauemmas. Ovatko he urheilemassa vai harrastamassa liikuntaa? Olenko ymmärtänyt ”olympiahengen” näin karulla tavalla väärin?
Tavoitteet, luonne ja voittajan asenne.
Mikäli tavoitteesi on pistesijoissa, näyttää luonteesi sen väistämättä ulospäin, eikä sinusta tule koskaan huippu-urheilijaa. Ei koskaan. Tämä on kylmä totuus suomalaisesta urheilusta, jota ei kierretä millään HUMUn raportilla tai muulla valmennusopilla.
Mikäli suomalaisurheilijoiden suoritukset noudattavat nähdynlaista ”Voi vitsi, kun täällä on ihanaa ja jännää tsempata” -asennemaailmaa, voidaan Rion kisoissa tuoda avajaisiin Suomen lipun sijasta valkoinen lippu, mikäli tämän vuoden nuoret lahjakkuutemme eivät opi urheilun keskeisimmästä arvomaailmasta mitään.
Syy ei ole suomalaisurheilijoiden. Vika on järjestelmässä, joka sallii kaiken maailman Nuori Suomi -partioleirit ja muun pelleilyn, joka syövyttää voittamisajattelun lähtökohtia päivä toisensa jälkeen. Järjestelmä sallii sen, että on hyväksyttävää olla laskematta pisteitä tai mittaamatta paremmuutta. En ymmärrä tästä ajattelutavasta yhtään mitään.
Toivon, että suomalainen urheilu ymmärtää mahdollisimman pian liikunnan ja huippu-urheilun eron. Edes olympialaisissa. Suomalainen huippu-urheilu voi vielä nousta jaloilleen, mutta se vaatii ankaran herätyksen.
Paras mahdollinen herätyskello tässä vaiheessa on nolla (0) mitalia Lontoosta. Tämä ei ole normaalisuomalaista epäonnistumisen toivomista, vaan avunhuuto realismin ja voittamisajattelun suuntaan.
Esko Seppänen (@EskoSeppanen)
