London2012: Ihme tapahtui – hämmästyttävä kuninkaallinen tervehdys

Lauri Karppinen 15.6.2012 08:30
London2012: Ihme tapahtui – hämmästyttävä kuninkaallinen tervehdys

Prinssi Charles kuuntelee Lauri Karppisen selostusta Suomen säästä. (FotoKaija)

Urheilulehden Lauri Karppinen on yhä täysin äimänä. Joskus ihmeitä tapahtuu oikeassakin elämässä eikä pelkästään kirjoissa ja elokuvissa.

Vai mitä sanotte seuraavasta tarinasta?

Ihan ensin on pakko hieman valottaa ihmeen taustoja. Kaikki alkoi eräässä pubissa Southamptonissa heinäkuun 6. päivänä vuonna 2005. Olin vaimoni Kaijan kanssa seuraamassa siellä suoraa lähetystä tilaisuudesta, jossa valittiin vuoden 2012 kesäolympialaisten isäntäkaupunki. Pariisia pidettiin ennakkosuosikkina, mutta Lontoo kuitenkin sai järjestettäväkseen olympiakisat jo kolmannen kerran. Se oli meille suuri ilouutinen, sillä Lontoo sattuu olemaan meidän molempien ehdoton suosikkikaupunki.

Seuraavan päivänä Lontoossa räjähti, mutta eivät kuitenkaan ilotulitteet, vaan terroristien pommit, jotka tappoivat 52 ihmistä. Ikävin mahdollinen alku kisaisännille, vaikka terrori-isku ei kohdistunutkaan millään lailla olympialaisiin.

Joka tapauksessa seuraavan vuoden keväällä kävimme ensimmäisen kerran katsomassa paikkoja, joihin Olympiapuisto stadioneineen ja halleineen oli tarkoitus rakentaa. Itä-Lontoossa sijaitseva alue oli rähjäistä pienteollisuus- ja varastoaluetta. Oli päivänselvä, että edessä olisi aivan mieletön urakka, jossa ensimmäinen tehtävä oli siirtää alueen yli kulkeneet voimalinjat kokonaan kaapeleihin maan alle.

Tuon ensimmäisen peruskatselmuksen jälkeen olemme Kaijan kanssa käyneet seuraamassa paikan muuttumista Olympiapuistoksi ja Olympiastadionin rakentamista todennäköisesti tiiviimmin kuin ehkä yksikään muu suomalainen eli vähintään kerran vuodessa. Aika pian Olympiastadionin rakennustyömaan läheisyyteen rakennettiin pieni kahvila ja näköalatorni, josta paikan kehitystä oli mukava seurata.

Nyt kisat ovat enää muutaman viikon päässä, ja kun Kaija on lyhyellä vierailulla luonani, päätimme lähteä viimeisen kerran katsomaan Olympiapuiston reunamia siltä paikalta, josta olympiarakentamisen seurantamme alkoi kuusi vuotta sitten. Paikka oli Three Mills Bromleyn kaupunginosassa.

Saavuimme Three Millsille eli kolmelle myllylle kello 11 ja hämmästyimme poliisien paljoutta yleensä niin hiljaisella alueella. Kysyttyämme syytä moiseen eräs konstaapeli kertoi, että hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi Charles ja hänen vaimonsa Cornwallin herttuatar Camilla olivat juuri tulossa tutustumaan Olympiapuistoon. He olivat tulleet kanavaa pitkin veneellä ja olivat juuri nousemassa maihin noin 70 metrin päässä. Vastassa oli Sebastian Coen ja muiden olympiaherrojen lisäksi vain pari pientä koululaisryhmää opettajineen, muutama median edustaja ja me.

Emme ensin olleet uskoa koko juttua todeksi, mutta kun Charles ja Camilla lähtivät hiljalleen kävelemään kohti heitä odottavaa isoa mustaa autoa, huomasimme, että he olivat tulossa suoraan meitä kohti. Aloin jo suoristella olematonta kravattiani. Herran jumala, he todellakin tulevat juttelemaan vieressämme seisovien koululaisten kanssa, ja – apua – sitten Charles pysähtyi kohdalleni, ojensi kätensä, katsoi suoraan silmiin ja kysyi, kuulunko minäkin johonkin ryhmään. Mietin, että nyt se luulee minua yhdeksi koululaisten opettajista – tuskin sentään koululaiseksi – ja rykäisin kerran ja kerroin, että olin paikalla ihan sattumalta ja olen Suomesta.

”Oh, are you really! How nice! Minkälainen sää teillä siellä Suomessa on?”

Vastasin, että suunnilleen yhtä kylmää siellä on ollut kuin täälläkin.

”No, mutta onneksi tänään on näin kaunis ja aurinkoinen päivä. Mukavaa päivää”, prinssi sanoi ja jatkoi matkaansa.

Ja Kaija tervehti samaan aikaan parin metrin päässä Camillaa kädenpuristuksineen. Camilla ihmetteli, että onpa täällä paljon suomalaisia.

Pariskunnan siirryttyä autoonsa ja ajettua Olympiapuiston puolelle – jonne ei yleisöllä ole vielä asiaa – jäimme haukkomaan henkeämme. Oliko tämä unta vai viinien huumaa? Ei tällaista voi oikeasti tapahtua?

Eikä tässä vielä aivan kaikki. Noin tunnin kuluttua olimme ehtineet kierroksellamme jo aivan puiston toiselle laudalle, kun vastaan tuli moottoripyöräpoliisien saattama iso musta auto, jonka takapenkillä istuivat – arvasitte aivan oikein – Charles ja Camilla. Me vilkutimme, ja nähtyään meidät uudestaan hekin alkoivat innokkaasti vilkuttaa. Tunnistivat tietysti vanhat tuttunsa. Ketään muita kun ei ollut mailla halmeillakaan.

Tästä hämmästyttävästä tapahtumasta on nyt kulunut vuorokausi enkä ole vielä pessyt sen jälkeen käsiäni. Enkä ehkä koskaan pesekään.

Lauri Karppinen