Kansikuva

Eivätkö kiukuttelevat EM-juoksijat tiedä, että ”kaarteet is a bitch”?

Eivätkö kiukuttelevat EM-juoksijat tiedä, että ”kaarteet is a bitch”?

Kaarteet. Kaarteet! (Getty Images)

Urheilulehden uutispäällikkö Esko Seppänen kävi perjantaina maksavana asiakkaana yleisurheilun EM-kisoissa. Hän jätti haastamatta kaarteet tappeluun.

Kesäinen ”HEI!”-huudahdus täältä urheiluareenoiden Kouvolasta.

(HUOM! Suosittelen tarkastamaan vielä kertaalleen, kuka tämän tekstin loihti, ettei tarvitse soitella toimitukseen, että miksi tällaista kuraa julkaistaan.)

Tai no, teknisesti ottaen en kirjoita tätä (arvotonta) ES-kolumnia Olympiastadionilta, mutta nyt on kuitenkin pakko ottaa sulkakynä käteen. Vietin perjantaipäiväni maksavana asiakkaana yleisurheilun EM-kisoissa.

Suomessa ei ole sopivaa kirjoittaa näistä lajeista, ellei ole riipaissut vauhditonta keihästä yli 60 metriä, mutta kokeillaan nyt kuitenkin. Osku Torrokin voi lopettaa lukemisen jo tässä vaiheessa, sillä nyt ei puhuta askelmerkistä, vauhdinjaosta, pönkkäjalasta tai muista yhteiskunnallisesti merkittävistä aiheista.

Itse asiassa kirjoitan tämän kolumnin orastavassa sepporäty-hengessä – tiedäthän, vittuillakseni.

***

Pelasin alkuviikosta avovaimolleni hieman ”Minulla on sinulle perjantaina yllätys” -leikkiä. Hän varmasti ajatteli, että minnehän tässä taas lennetään, vai lähdetäänkö peräti katsomaan futiksen EM-finaalia Neuvostoliittoon.

Ehei, olin lukinnut jo aikoja sitten perjantain kiinni. Silloin tehdään kisaretki ympyräjuoksun EM-tanhuihin. Do or die. Tulkoot vaikka Hannulan Mikon radiolähettimiä taivaalta alas. Sinne mennään – ja sinne myös mentiin. Koko kaksihenkinen suomalaisperhe matkassa.

Pitkämäen Tero sai myytyä meikälle lippunsa, vaikka mainoskampanja kehottikin lähinnä ostamaan intiaanivaatteita tai pihanhuoltotuotteita, kuten vaikkapa harjoja. Teron suosikkipäivä oli toki torstai, meikäläisen perjantai. (Perjantaina heitettiin muuten samanmittaisia keihäskaaria Teron kanssa, joten en missannut torstain osalta mitään.)

***

Yleisurheilu livenä on hauskaa ja kiivastempoista seurattavaa. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun olin mukana kunnon yu-kisoissa. Heinolan piirikunnallisia ei lasketa – ei etenkään siksi, koska Heinolan Liikuntatoimen konkarityöntekijät eivät jaksaneet laittaa aitajuoksua varten aitoja radalle. Oli hieman erikoista vetää aitajuoksufinaali ilman aitoja. Se siitä.

Yleisurheilun tv-tuote ei missaa mitään. Ohjaaja on jatkuvasti hereillä, Tapio Suominen maaginen, Niki Juusela eläin ja Mika Lehtimäki asiantuntijoiden kuningas. Ylen lähetyksessä silmä lepää eikä mitään mene ohi.

Mutta heitäppä tällainen keltaräkänokka live-tilanteeseen seuraamaan itselleen tuntematonta lajikirjoa. Siellä oli samaan aikaan keihästä, kiekkoa, kuulaa ja kreikkalaiskolmiloikkaajaa ilmassa. Stadionin 40-luvun äänentoistojärjestelmä toitotti nimiä (STALENKOV! UTRITAINEN! PYYLEV!! jne.) ja sitten olisi pitänyt ottaa kiinni tapahtumista noin 0,004 sekunnin varoitusajalla.

Tuijotin tästä syystä useammin tyhjää korkeushyppypatjaa kuin juuri sillä hetkellä liekissä olevaa lajia.

Juoksumatkojen kanssa pysyy sentään hieman tyhmempikin tapaus hereillä, sillä tärykalvot murhaava ”HYSSSSSSSSSSSSSSSS!!!!”-ääni ennen sprinttereiden valmistautumista pudottaa Töölönlahden lokitkin alas. Tappaa niin stadionilla kuin puutarhassakin -vesileima lienee tässä kohdin ansaittu.

***

Niin, korkeushyppy. Onneksi ostin lippuni puolivahingossa aivan korkeushyppytapahtumien edestä. Hyvä tunnelma, jännä kisa, paljon yhteistaputtamista. Kun aletaan hinkata urheilutapahtuman ääriviivoja kuosiin, ei mitään muuta tarvita. Tämä riittää Esko Peruskatsojalle, joka tepastelee betonimöykyn sisälle puhtaasti kisaturistina – kokemaan jotain uutta, jotain erilaista, ilman sen suurempia odotuksia tai biomekaanisia parametreja.

Olin pukeutunut – totta kai – Saksan paitaan, ja muistin kuin muistinkin buuata Italian korkeushyppääjälle. Gianmarco Tamberi sai maksaa Balotellin salamanisku-suonenvedosta. Joku maksaa aina. Ja kun Euroopassa ollaan, niin eiköhän makseta kaikki iloisesti yhdessä! Vai mitä, Jutta Urpilainen?

Korkeushyppääjien kisasuoritukset ovat timanttia, mutta lämmittelykään ei jää pekkaa pahemmaksi. Herranjestas, miten korkealla he käyvät ihan normaalin verryttelyhyppelyn merkeissä. Suomalaiset jääkiekkoilijat ja koripalloilijat voisivat mennä katsomaan esimerkkiä, miten hallitaan kroppaa huippuräjähtävän suorituksen ytimessä. Mutta ei. Lätkänpelaajat ovat mökillä dokaa… palautumassa ja koripalloilijat Twitterissä.

Korkeushyppy jäi kuitenkin ikuisesti suosikkilajieni joukkoon, eikä sillä ole mitään merkitystä, oliko voittolukema 231cm hyvä vai huono lopputulos.

Ei voisi vähempää kiinnostaa. (Se toki lämmittää mieltä, ettei italialainen voittanut mitään. Ja se, ettei ketään kiinnostanut hänen ”makaan maassa niin kauan, kunnes joku tulee lohduttamaan” -kiukuttelunsa kolmannen pudotuksen jälkeen.)

***

Iltaan mahtui myös naisten keihäs, josta en nähnyt heittokaan. Miesten kuula ratkesi Saksan ylivoimaan heti alkupyörähdyksissä, kun (odottakaahan hetkinen, etsin urheilijan nimen kisajärjestäjän selkeiltä nettisivuilta…) David Storl päätti nakata jötikkäkiven metrin verran muita pidemmälle. Epäreilua toimintaa moinen.

Vaadin tässä ja nyt, että Storl laitetaan kesän 2014 MM-kisoissa (laji: jalkapallo) Saksan kärkeen. Hän kun ottaa muutaman jämäkän peruutusaskeleen, loppuu italialaistoppareiden miesvartiointi siihen hetkeen.

Ja sitten juoksulajeihin. Yleisurheilun katsominen tv:stä noudattaa aina samoja konventioita. Juostaan, juhlitaan/petytään/masennellaan, mennään Ylen tv-haastatteluun, tepastellaan areenalta rauhallisesti ulos. Livenä kaikki on toisin.

Kolme parasta juoksevat katsomon reunaan, josta heille nakataan lippu harteille. Tämä näkyy toki telkkaristakin. Kuvaajat piirittävät, ja sen jälkeen lönkötellään kunniakierros. (Vaikka olen lukenut näistä kisoista pelkästään ”ei näillä mitaleilla ole urheilijoille mitään merkitystä” -lausuntoja, oli kunniakierroksien ilmeet toista maata. Aitoa nautintoa ja kunnioitusta taputtavaa yleisöä kohtaan. Loistavaa kisatunnelmaa ja kontaktia välillä urheilija–katsoja.)

Samaan aikaan kun mitalikolmikko juhli, tapahtui taustalla yhtä sun toista mielenkiintoista.

Kaikki muut juoksijat haastoivat Olympiastadionin kaarteita 1–1-nyrkkitappeluun. ”Pitäkää musta kiinni tai mä menen hakkaamaan noi kaarteet! Hei kaarteet, älkää näyttäkö tänään naamaanne Stadin yössä!!!” -uhoa, tiedäthän.

Lätkän MM-kisoissa sai sentään antaa kritiikkinsä Kalervo Kummolan ja Mika Sulinin skandaalinomaisen toiminnan suuntaan. Mutta EM-kisoissa pitää osata haukkua KAARTEET! Haluan itsekin kokeilla:

1) On vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen pikajuoksija menettää liikuntakykynsä esihistoriallisten kaarteiden takia.

2) Mikäli Pariisissa on Riemukaari, on nykyään Helsingissä Mielensäpahoittajakaari.

3) Ja otetaan vielä runomitassa. Tai no, eipäs otetakaan.

Äh, en osaa tätä hommaa. Pitää harjoitella. Mutta kaarteet ovat kuitenkin perseestä – etenkin suomalaissprintteri Jonathan Åstrandin mielestä.

Mutta, Jonathan, kyllähän sinunkin pitäisi tietää, että kaarteet is a bitch.

***

Yhtä kaikki, kisapäivästäni jäi hyvä jälkimaku. Ei ylihintaista, ei etenkään Kummolan hintoja, ei pisaraakaan sadetta. Hyvä tunnelma, ja istumapaikkaakin pystyi vaihtamaan kisapaikkojen välillä melko vaivattomasti.

Olen käynyt maksavana asiakkaana viime vuosien aikana ainoastaan USA:n, Bundesliigan, Valioliigan jne. urheilutapahtumissa, ja Olympiastadionilla sainkin taas hihitellä ääneen, kun 13-vuotias järjestystyttö eväsi pääsyni katsomoon kisaoluen kanssa. Sinivalkoisten urheilutapahtumien sysipaska alkoholilainsäädäntö ohjaa suomalaisen kuluttajan kahteen toimenpiteeseen:

1. Juodaan pakollinen alkoholimäärä shotteina niin nopeasti kuin pystytään

2. Tuodaan areenalle oma taskumattipullollinen lääkepirtua mukana

Itse olisin vain halunnut juoda yhden (1) kisaoluen ja syödä kisamakkaran katsomossa samaan aikaan, kun korkeushyppääjät ylläpitivät erittäin mielenkiintoista kilpailua. Mutta ei. Ei tässä maassa.

Pisteet kisajärjestäjälle kuitenkin siitä, että katsomossa pyöri jatkuvasti limpparinmyyjää, jäätelötyttöä ja kahvipoikaa. Suomessakin aletaan vihdoin osata tietynlainen ”Älä pakota asiakasta jonoon, vaan mene asiakkaan luokse, ja pyydä tuotteesta hieman korkeampi hinta” -ajattelu.

4,5 tunnin mittainen kisapäivä oli hintansa väärti. Kisatori oli fiksusti kasattu kokonaisuus, ja palvelut rullasivat mallikkaasti. Paikalla oli paljon lapsiperheitä ja nuoria urheilufaneja, mikä on aina varma merkki onnistuneesta tapahtumasta.

Iltani kruunasi toki eräänlainen tähtihetki, kun näin Ilkka Kanervan poistuvan stadionilta kihlattunsa Elina ”Mitä helvettiä? Eikö tämä ollutkaan Oscar-gaala? Laitetaan sitten ensi kerralla tuulipuku päälle!” Kiikon kanssa. Ikellä oli näemmä niin pitkä kisapäivä takanaan, ettei hänen huolettomuuttaan häirinnyt edes stadionin kaarteet.

Ike hymyili, lapsiperheillä oli hauskaa ja kaikilla muillakin oli naamari korvissaan perjantai-illan EM-näytöksen jälkeen.

Yllätyin omalla kohdallani siitä, etten ollut tapahtumaan lainkaan pettynyt.

Oppia ikä kaikki.

Esko Seppänen (@EskoSeppanen)

Mikäli luit tänne asti niin luvattakoon, etten pilaa enää päivääsi kirjoittamalla yleisurheilusta. Kiitos ja anteeksi. Mutta kun KAARTEET pakottivat minut tähän!

Lisää aiheesta