Kansikuva

Suurvoittajat vaikeuksissa - "Turha itkeä menneiden perään"

Useat entiset arvokisavoittajat ovat pudonneet Ranskan avoimista alkupäivinä. Urheilulehden Janne Eerikäinen ei näe tässä mitään ihmeellistä.

Janne, Serena Williams, Andy Roddick ja Lleyton Hewitt lensivät heti katsomoon Ranskassa. Onko tässä mitään erityistä?

Toki jokaisen häviössä juuri heidän näitä vastustajiaan vastaan oli pieni yllätyksen leima. Mutta eipä näitä maailmaa järisyttävinä juttuina voi pitää, etenkään noiden kahden miespelaajan putoamista - tapahtui se sitten ketä vastaan tahansa. Serena Williamsin putoaminen kyllä oli yllätys, sillä hän oli hyvässä voittoputkessa ja ilman muuta yksi tämän kisan ennakkosuosikeista.

Mikä sitten pudotti Williamsin?

Hän kämmäsi ottelunsa Virginie Razzanoa vastaan niillä hetkillä, kun se oli voitettavissa. Ja toisaalta oli Serena Williamsiksi pelokas niinä hetkinä, kun piti nousta suosta. On annettava ranskalaisvastustajalle krediittiä siitä, että hän lähti voittamaan ottelua suorahkoilla peruslyönneillä, joita paukutti surutta myös pitkin linjaa. Pyrkimyksenä oli pitää pisteet lyhyinä ja liikutella Williamsia epämukavasti. Kävikin niin, että Williams ei usein edes päässyt liikkeelle pallon perään. Ja tästä krediitti menee Razzanolle.

Williamsille ei riittänyt toisen erän tiebreakissa 5-1-johto. Tuon voittamalla hän olisi voittanut ottelun suoraan kahdessa erässä. Ja siinäkin näkyi hänen hieman hajanainen fokuksensa tässä ottelussa. Tilanteessa 5-2 hän tarkistutti vastustajan lyönnin, joka olikin sisällä. Olisi kannattanut vaan jatkaa pelaamista, siinä meni turha piste. Kolmannessa erässä Williams taas oli harvinaisen epätasainen. Antoi ensin 0-5-tilanteen. Ruvettuaan sitten pelaamaan hän taas alkoi kipsata 3-5:ssä, kun piti oikeasti tulla mukaan otteluun. Kämmensyötönpalautukset etenkin olivat todella kipsilyöntejä. Hän myös samalla yliyritti niissä.

Liikkuminen liukkaalla massa-alustalla Razzanon lyöntisuuntien mukaan ja aggressiivisen lyömisen epätasaisuus olivat Williamsin suurimmat ongelmat. Lisäksi Razzano kärsi jonkinlaisista jalkavaivoista, ehkä krampeista. Williamsille kävi kuin amatööritennispelaajalle, eli hän meni paniikkiin. Koki, että nyt on pakko voittaa ja yrittää lyödä toinen ulos kentältä. Pää ei pysynyt kylmänä. Aina pitäisi kuitenkin vaan pelata omaa peliä ja antaa luonnon hoidella loput silloin, kun loukkaantuminen uhkaa päättää ottelun. Jos toinen on loukkaantunut tai muuten vaivainen, se näkyy kyllä myös normaalia tennistä pelaamalla.

Et pitänyt Roddickin ja Hewittin putoamista siis niin ihmeellisenä asiana. Miksi näin?

Kumpaakin katsoessa tulee nykyisin lähinnä surullinen olo. Näkee kuinka miehet alkavat hidastua ja kangistua. Ja toisaalta miettii, että noin huonoako tennis oli silloin, kun nämä miehet voittivat arvokisoja ja kävivät maailmanlistan ykkössijalla. Toisaalta tässä on se hyvä puoli, että näkee tenniksen edelleen kehittyvän. Roddick voi edelleen olla ajoittain loistava. Näin itsekin Miamissa kevättalvella paikan päällä, kun hän voitti Roger Federerin. Mutta tuollaisiin suorituksiin vaaditaan kovan kentän olosuhteet ja loistava syöttöpäivä sekä ottelu, joka ei ole varsinaisesti pelillisessä mielessä huippua, vaan nopeiden pisteiden tekemistä ja syöttövoittoista peliä, jossa pari pistettä sinne tänne ratkaisee.

Hewitt taas vaikuttaa vähän siltä, että hän ei vaan älyä lopettaa. Slovenian Blaz Kavcic on toki ihan ok massapelaaja ja Hewittin itsensä tavoin varma pelaaja, mutta kyllähän arvokisaolosuhteissa varmassa pelissä Kavcicille häviämisen pitäisi olla merkki siitä, että kaksinkertaisella Grand Slam -voittajalla ei ole enää mitään jäljellä. On hienoa, että ihminen rakastaa lajiaan ja kilpailemista, mutta ei Hewittillä ole enää mitään annettavaa. Hän hävisi omassa pelissään täydelle ATP-kiertueen keskinkertaisuudelle.

Kertooko näiden kolmekymppisten pelaajien tappiot jotain suurempaa tarinaa?

Hienostihan kolmekymppiset ovat sinnitelleet. Kymmenkunta kolmekymppistä pelaajaa on edelleen lähes omalla parhaalla tasollaan, nimiä voi luetella Roger Federeristä Jarkko Niemiseen. Mutta on selvää, että nyt näitä pelaajia alkaa putoilla. Vaikka tennis on nykyisin valmentautumiseltaan ja sen tukitoimiltaan ihan maailman kovimpiin kuuluvaa huippu-urheilua, ei kukaan silti pysy huipulla loputtomiin. Olen yllättynyt siitä, että niin moni on pysynyt tähän asti.

Nyt monet ovat satsanneet viime ajat vielä tähän vuoteen, koska pelataan olympiavuotta. Mutta tämän vuoden ja jo kenties tämän kesän jälkeen kolmekymppisiä pelaajia alkaa putoilla suurissa määrin. Ja turha sitä on itkeä, mennyt on mennyttä. Ja tämä on luonnollista kiertokulkua. Pikemminkin olisi niin, että jossain olisi vika, jos vaihtuvuutta ei jo alkaisi tapahtua. Aivan kärjessä on pitkään ollut melko stabiilia, mutta kyllä sinnekin vähitellen tunkee uusia naamoja. Mutta ennen muuta yleisesti Top-50:ssä tullaan näkemään paljon putsausta kolmekymppisten pelaajien suhteen.