Kansikuva

Lionel Messi, Usain Bolt ja kumppanit saivat seuraa – ”Maailman ylivertaisin pelaaja”

Miami Heat voitti NBA:n mestaruuden ylivoimaisen esityksen jälkeen. Urheilulehden uutispäällikkö Esko Seppänen omistaa juhannuskolumninsa King Jamesille.

LeBron James ilmoitti hyvissä ajoin alkukeväästä Sports Illustratedin mittavassa haastattelussa, että tällä kaudella hänellä ei ole tekosyitä. Nyt on pakko voittaa NBA:n mestaruus tai olla hiljaa. Pysyvästi.

James, 27, on ottanut nyt laskentatavasta riippuen 3–4 vuotta paskaa niskaansa. Ei siis mitään paikallislehden marginaalikritiikkiä, vaan hänen henkilöpersoonansa joutui mittavan ajojahdin kohteeksi. James-vihasta tuli suurempi tuotemerkki kuin itse NBA:sta. Koripallo sai unohtua, kun koko USA odotti tämän hetken lahjakkaimman urheilijan epäonnistuvan.

Hän siirsi talenttinsa (anteeksi tämä väkinäinen käännöslause) South Beachille Miamiin. James jätti kotikylänsä Clevelandin ja ilmoitti, että hän haluaa voittaa mestaruuden. Hän haluaa voittaa useamman tittelin, ja se onnistuu ainoastaan eturivin joukkueessa. Tämä – ja ennen kaikkea se, miten James asiasta kertoi – sai koko Amerikan henkiseen selvitystilaan.

Takaiskuja tuli. James hävisi viime kevään finaalit nololla tavalla. Hän katosi kuvista joka ikisessä ottelussa sillä hetkellä, kun kenttätapahtumilla oli eniten merkitystä. Hän ansaitsi tuolloin pelillistä kritiikkiä osakseen, mutta oliko hän todella kaiken tämän ihmisjahdin arvoinen alisuorittaja? Ei tietenkään ollut.

Esimerkiksi ESPN:llä on useampi ”journalisti”, joka on rakentanut koko uransa pelkän James-myllytyksen varaan. Skip Baylessin nimeä on edes turha mainita, mutta juuri tällaiset ihmismankelit saivat Jamesin myös normikansan silmissä näyttämään luovuttaneelta luuserilta, joka saattaa luhistua oman surkeutensa kanssa millä hetkellä tahansa lattian pintaan.

Tänä keväänä James unohti kaiken muun paitsi koripallon ja voittamisen. Ei Twitteriä. Ei mainoskuvauksia. Ei yhtäkään ylimääräistä haastattelua. Ei yhtäkään tuttua hymyä median edessä. Ei mitään. Fokus, fokus ja vielä kerran fokus. Mikäli urheilun saralla haluaa käyttää Rocky-elokuvista tuttua Eye of the Tiger -fraasia, niin nyt saimme todistaa sitä hienoimmalla mahdollisella tavalla sitten Michael Jordanin loistopäivien.

22 playoff-ottelua. 42,7 minuuttia ottelua kohden. 30,5 pistettä, 9,7 levypalloa, 5,3 syöttöä ja 1,9 riistoa ottelua kohden. Mikäli ymmärrät jotain koripallosta ja numeroista, luet tätä tilastoriviä hattu kourassasi.

James ei jättänyt mitään epäselväksi. Hän oli jokaisessa ottelussa joukkueensa paras ja ylivertaisin pelaaja. Hän oli likimain jokaisessa playoff-ottelussa koko kentän paras pelaaja. Seurasin Jamesin kevätjuoksua tietoisesti niin läheltä kuin kykenin. Vain muutama pudotuspeli jäi kohdallani väliin.

Sen näki nimittäin sokea heinolalainenkin, että tämä kevät jää historiankirjoihin ikimuistoisena yksilöylivoimana. Parhaat hetket löytyvät tietenkin tilastojen takaa.

20.5. sunnuntai. Miami otteluvoitoin 2–1 tappiolla Indianalle. Pacers oli käynyt ryöstämässä kotiedun itselleen. Mitä teki James? 40 pinnaa, 18 levypalloa ja 9 syöttöä. Heat ei hävinnyt tässä ottelusarjassa enää matsiakaan, ja se oli nimenomaan James, joka asetti nuotin voittamisen tiimoilta. Mitä koko USA totesi? ”Eihän se tehnyt edes triplatuplaa!” Sillä lailla.

Sitten eteenpäin. Game 6 Bostonissa. Celtics voitolla jatkoon. Jamesin lynkkausjoukot olivat jo paririvissä TD Gardenin kupeessa. Tästä piti tulla James-vihaajien suuri ilta. King Jamesilla oli kuitenkin hieman toisenlaiset suunnitelmat: 45 paunaa, 15 levaria, 5 passia. Hän haki omakätisesti ylivoimaisen vierasvoiton mukaansa, ja voitti ottelusarjan seitsemännessä kohtaamisessa kotonaan.

Sitten olikin finaalien aika. Vastassa ”tämän hetken lahjakkain koripalloilija maailmassa” (huh), eli Kevin Durant. James pyyhki koko Oklahoma Thunderilla lattiaa viiden ottelun ajan. Kyllä, luit oikein – viiden ottelun. Heat hävisi ensimmäisen finaalin, mutta se oli silkka työtapaturma. Sama kuin maalarilta putoaa joskus sivellin kädestä.

Seuraavat neljä ottelua olivat Jamesin näytöstä. Saimme todistaa täälläkin saakka MJ-kaliiberin esitystä. Saimme katsoa tv-ruutumme välityksellä, kuinka päähän potkitusta talentista kasvoi voittaja. Ennen kaikkea saimme sanoa itsellemme ääneen lauseen ”ei voi olla todellista”, kun James teki maailman kovimmalla mahdollisella estradilla mitä halusi.

Olemme etuoikeutettuja, kun olemme urheiluihmisiä, ja saamme seurata tämän uskomattoman ainutlaatuisen lahjakkuuden nousua maailman parhaaksi(?) urheilijaksi. Se tapahtui tänä keväänä, ja tälle tarinalle piisaa jatkoa tulevina vuosina. Se on auringonvarma asia.

Ja tiedättekö, mikä on erityisen hienoa? James iski ratkaisevaan finaaliin triplatuplan tauluun. Hän ei puhunut, vaan pelasi. Hän ei vastannut kritiikkiin itkemällä, vaan pelaamalla. Voittamalla. Dominoimalla.

Jokohan tämä muka-trendikäs James-viha ja muu oheispelleily olisi lopullisesti ohi?

Sitä toivoo ainakin instituutio nimeltä urheilu.

Esko Seppänen (@EskoSeppanen)