Uhkapeliongelma oli viedä suomalaisen jääkiekkolupauksen tuhoon – ”Oli hetkiä, jolloin mä haudoin itsemurhaa”

Toimitus 14.12.2014 19:29
Uhkapeliongelma oli viedä suomalaisen jääkiekkolupauksen tuhoon – ”Oli hetkiä, jolloin mä haudoin itsemurhaa”

© Kari Kaipainen

Urheilulehti palaa urheilujoulukalenterissaan yhteen vuoden hiljentävimpään juttuunsa. Se kertoo Richard Ullbergin, 21, kovan tarinan ongelmapelaajasta — mutta vain kaukalon ulkopuolella.

"Mistä vitun persereiästä säkin olet tullut?”

Nuo sanat Richard Ullberg  kuuli isältään viime kesänä Porvoon sairaalan ovella. Ne eivät jääneet isän viimeisiksi sanoiksi – mutta se ei ollut kaukana.

Ullberg oli riidellyt isänsä kanssa, taas kerran. Riita kuitenkin keskeytyi, kun yhtäkkiä isä ei pystynyt liikuttamaan kättään. Siitä oli kadonnut tunto.

Isä ja poika lähtivät sairaalaan, mutta riita jatkui koko automatkan ajan. Ullberg oli ajanut isänsä stressin partaalle.

Seuraavana iltana isä sai sairaalassa sydäninfarktin. Hengenlähtö oli lähellä.

”Siinä vaiheessa katsoin mun äitiäni ja veljeäni. Se tuntui todella pahalta.”

Tuo päivä oli viimeinen niitti. Se sai Ullbergin vihdoin avaamaan silmänsä.

 

Ensikosketus. Ullbergia pidettiin nuorempana yhtenä Suomen lupaavimmista jääkiekkomaalivahdeista. Nuorisomaajoukkueiden arvokilpailuissa hän oli vakiokasvo. NHL-varauksen piti olla varma, kaikki miettivät vain sitä, millä kierroksella hänet rapakon taakse varattaisiin.

Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Pelit kulkivat mallikkaasti, ja 16-vuotiaana Ullbergilla oli HIFK:n tarjoama asunto Helsingissä. Enää ei tarvinnut rampata treenien ja Kulosaaren lukion väliä Sipoosta asti.

”Jos 15–16-vuotiaana asuu Stadissa yksin, niin ympärillä on aika paljon houkutuksia. Mä oon vielä sellainen, että ei tarvitse paljoa houkutella mukaan. Mut saa aina mukaan.”

Ullberg alkoi pelata rahapelejä lähikaupassa jo nuorena. Kavereiden kanssa ei menty enää karkkiostoksille, vaan pelkästään pelaamaan peliautomaatteja. Kun Ullberg sai 14-vuotiaana ensimmäisestä kesätyöstään palkaksi 400 euroa, koko tili upposi raha-automaatteihin.

”Siinä vaiheessa se oli vielä hauskanpitoa.”

Kaikki viikkorahat upposivat peleihin. 15-vuotiaana Ullberg tutustui nettipokeriin. Pian hän huomasi, että halusi päästä pelaamaan jatkuvasti.

”Isä saattoi joskus laittaa pelitilille kympin, että saisin vähän pelattua viikonloppuna. Ei hän ajatellut, että siinä olisi mitään pahaa.”

Mutta luottokortin tiedot tallentuivat sivustolle, ja Ullberg pystyi itse siirtämään tilille lisää rahaa vanhempiensa tietämättä. Isä luuli aina antavansa ruokarahaa Helsinkiin muuttaneelle pojalleen, mutta todellisuudessa rahat menivät nettipokeriin ja automaattipeleihin.

”Silloin pelaaminen alkoi ottaa musta kontrollia. Häpesin sitä, kun muistin aina, miten faija oli huutanut mulle, kun olin pelannut ilman hänen lupaansa.”

Kaikki yöt menivät pelatessa, eikä treenaaminen enää kiinnostanut. Ullberg piti itseään hyvänä maalivahtina ja ajatteli, että voisi edetä Pohjois-Amerikkaan ja NHL:ään pelkällä lahjakkuudella.

Sakkokassa ja uusi alku. Pian rahat eivät enää riittäneet muuhun kuin nuudeleihin. Ullbergilla oli harvemmin varaa ostaa edes tonnikalaa. Treenaamisesta ei tullut mitään, kun ruokavalio oli niin yksipuolinen.

Ullberg alkoi lainata rahaa kavereiltaan.

”Silloin moni ihmetteli, että miksi lainaan rahaa. Siitä oli vaan niin helvetin vaikea puhua. Oli vaikea selittää jopa omalle isälleni, miksi pelaan.”

Kasinomaailmakin tuli tutuksi. Ullberg näki, kuinka muut ihmiset pelasivat suurilla panoksilla. Hän alkoi ihailla noita ihmisiä, he olivat hänen sankareitaan. Ja kaiken tämän Ullberg teki salassa kavereiltaan. Osa heistä kyllä tiesi, että hän pelasi – mutta he eivät tienneet, että se oli jo ongelma.

Velat kavereille kasvoivat. Päivät, jolloin Ullberg oli luvannut maksaa takaisin, menivät ohi.

Ullberg alkoi pyytää joukkuekavereidensa puhelimia lainaan. Niillä hän sai tilattua viiden euron arvoisia pelikoodeja pokerisivustoille.

”Siinä vaiheessa pelasin jo sen takia, että pystyisin maksamaan velkojani takaisin. Jouduin silloin pelaamaan isoilla panoksilla ja riskillä.”

Lopulta eräänä päivänä Ullberg lainasi joukkuekaverinsa puhelinta salaa. Ja seuraavaa puhelinta. Sitä jatkui pari kuukautta. Myös joukkueen sakkokassasta päätyi Ullbergin taskuihin vajaat sata euroa.

Kun joukkuekaverit alkoivat saada puhelimiinsa mainosviestejä pelifirmoilta, tuli kaikelle piste: Ullberg jäi kiinni.

”Lätkässä meni aina niin hyvin, että pystyin sivuuttamaan peliongelmani. Ajattelin, että kohta saan sopimuksen, jonka avulla voin maksaa velkani kaikille.”

Ullberg onnistui sopimaan asiasta joukkuekavereidensa kanssa: hän antoi heille paperin, johon jokainen kirjoitti, kuinka paljon Ullberg oli velkaa. Isä maksoi kaikki poikansa velat – mutta joukkue jäi samalla.

Episodin jälkeen nuorten maajoukkueen ja SaiPan maalivahtivalmentaja Jarmo Myllys tarjosi puhdasta pöytää Lappeenrannasta. Sen myötä uhkapelit loppuivat – ainakin hetkeksi.

Alkukausi 2011–2012 oli SaiPalle vaikea. Ullberg ehdotti Myllykselle, että hänet laitettaisiin lainalle Mestikseen. Myllys oli toista mieltä: seuraavana päivänä hän ilmoitti Ullbergille, että tämä tekee Liiga-debyytin Helsingissä HIFK:ta vastaan.

”Voitettiin se peli. Nollapeli meni viimeisen erän loppuhetkillä. Se oli elämäni hienoin hetki. Ajattelin, että nyt kaikki lähtee rullaamaan.”

Sen jälkeen muutamat ottelut menivätkin mainiosti. Mutta Oulussa Kärppiä vastaan Ullbergin maailma sumeni.

 

Kaksoiselämää. Aina aamuisin Ullbergilla oli tapana lukea iltapäivälehdet. Kärpät-ottelun aamuna joukkuekaveri Pauli Levokari istui samassa aamupalapöydässä ja kielsi häntä lukemasta päivän lehtiä.

”Lehdessä oli sivun kokoinen juttu siitä, että Liiga-pelaaja varasti omiltaan. Jutusta sai kuvan, että olen monsteri-rikollinen. Menin paniikkiin. Tajusin, että juttu ei enää vaikuttanut vain muhun, vaan myös perheeseeni.”

Kärpät-peli meni penkin alle. Ullberg kaivoi kiekon selkänsä takaa neljä kertaa ja pisteet jäivät Ouluun. Sen jälkeen hän alkoi pelätä. Ullberg mietti, olisiko seuraavassa pelissä katsomossa plakaatti, jossa häntä mollataan. Pian vastustajat alkoivatkin kuittailla hänelle.

Ullberg masentui – ja antoi itselleen taas luvan uhkapeleihin. Samalla kuitenkin kaukalossa peli kulki, ja Ullberg oli noussut SaiPan ykkösmaalivahdiksi.

Ullbergilla oli taskussaan ensimmäinen ammattilaissopimus. Rahaa tuli, mutta ne menivät heti peleihin. Oli iltoja, jolloin hän saattoi voittaa 5000 euroa. Yleensä se tarkoitti sitä, että seuraavana iltana kaikki meni. Joinakin kuukausina hän saattoi hävitä 10 000 euroa.

Pelaaminen alkoi jo tuoda ongelmia tavalliseen arkielämään. Se vaikutti parisuhteeseen. Ullberg sai raivokohtauksia. Yöunet menivät ja energia kului sivuhistorian poistelemiseen ja jälkien peittelyyn.

Mitä hän nyt kertoisi vanhemmilleen? Tai avopuolisolleen?

”Ajattelin pitää rahaongelmani salassa, ja aloin ottaa pikavippejä. Olin pahassa velkakierteessä. Jos voitin, pystyin maksamaan edelliset vipit pois.”

Ullberg uskotteli itselleen, että ainoa tapa päästä pois oravanpyörästä oli voittaa rahaa. Hän pelkäsi, että jos ongelmat vuotaisivat julkisuuteen, hänet tuomittaisiin jälleen kerran. Siksi hän ei puhunut asiasta kenellekään.

Ullberg oppi valehtelemaan. Jos hän sanoi avopuolisolleen lähtevänsä ulos kavereidensa kanssa, todellisuudessa hän meni heidän luokseen pelaamaan nettipokeria.

”Ongelma oli se, että mä osaan pelata pokeria. Mutta en osannut lopettaa sitä ajoissa. Olen liian voitonhaluinen kaveri – ja rahapeleissä on mahdollista voittaa.”

Ensimmäinen Liiga-kausi päättyi. Ullberg oli päässyt tolppien väliin yli 20 kertaa. Onnistumisia oli tullut kauden mittaan paljon. Oliko nyt edessä hänen unelmiensa kesä? Varattaisiinko hänet NHL:ään?

Tili tuli, tili meni. Scoutteja kuitenkin kiinnostivat Ullbergin siviilipuolen ongelmat – paljon. Ne nousivat esiin jokaisessa keskustelussa. NHL-varausta ei tullut.

Velat kasvoivat. Lopulta perhe sai tietää asiasta, kun erääntyneet pikavippilaskut täyttivät postilaatikon.

”Isä halusi tietenkin auttaa mua. Ajateltiin taas lätkän kautta, kun pelit kulkivat niin hyvin. Taaskaan ei käsitelty mun ongelmaa. Oikeasti mut olisi pitänyt laittaa viimeistään silloin hoitoon.”

Kauden 2012–2013 piti olla Ullbergin todellinen läpimurto. Se lähti liikkeelle tasaisesti. Ullberg vuorotteli Jani Niemisen kanssa SaiPan maalin suulla. Kaikki meni kelvollisesti ennen lokakuun alun HPK-ottelua.

Muutama minuutti ennen loppua ottelu oli 1–1-tilanteessa. HPK:n Marko Tuulola nousi punaviivalle ja näytti siltä, että laittaa rännikiekon. Ullberg ennakoi tilanteen ja oli jo maalin takana odottamassa. Tuulola kuitenkin käänsi laukauksen kohti maalia: 1–2.

Samalla Kisapuiston katsomosta kuului: ”Vitun varas”.

”Silloin ensimmäistä kertaa päästiin mun ihoni alle. Sen jälkeen en pelannut pitkään aikaan. Kaikki luulivat, että en jaksa treenata. Todellisuudessa kaikki energiani meni uhkapeleihin.”

Kun peliaikaa ei enää tullut, alkoivat erimielisyydet SaiPan kanssa. Ullberg ajatteli itsekkäästi, että millään ei ole enää mitään väliä. Kesken kauden hän sai lainasopimuksen Yhdysvaltoihin, juniorisarja USHL:ään. Se oli piristävä kokemus, jonka myötä uhkapelitkin unohtuivat hetkeksi. Ullberg tutustui uusiin ihmisiin, eikä kukaan tuominnut häntä hänen hölmöilyistään. Oli helppo olla.

Kauden päätyttyä Ullberg palasi Suomeen. Isä kertoi pojalleen, että hän oli taas maksanut tuhansia euroja hänen velkojaan. Kesä eteni, eikä kukaan ollut kiinnostunut hänen palveluksistaan maalivahtina.

”Peittely ja valehtelu oli kasvanut niin suureksi, että harkitsin lopettamista. Olisi ollut niin paljon helpompaa paeta johonkin.”

Loppukesästä Ullberg sai sopimuksen Tšekkeihin. Kaikilla oli kuva, että hänen asiansa olivat hyvin. Todellisuudessa niin ei ollut. Vaikka ensimmäiset ottelut sujuivat uudessa joukkueessa hyvin, niin ovea näytettiin jo pian sarjan käynnistyttyä.

”Tulin taas torjutuksi. Olin tottunut, että sain rahaa, mutta nyt sitä ei tullut mistään.”

Ullberg alkoi pitää yllä kuvaa, että hänellä olisi rahaa. Hän otti lainaa: elämiseen, juhlimiseen ja pelaamiseen. Aina välillä tuli iso voitto, jonka avulla hän pystyi esittämään, että elämä on mallillaan. Kaikki energia meni salailuun ja perheelle valehteluun.

Lopulta tilanne ajautui siihen, että Ullberg oli taas avun tarpeessa. Mutta tällä kertaa isä ei enää auttanutkaan. Kaksi kertaa niin oli jo tapahtunut, ei enää kolmatta. Luottotiedot menivät.

”Mietin, että tämän paskan on loputtava. Ei ollut vaihtoehtoja. Olin satuttanut perhettäni niin paljon.”

Ullberg alkoi tutkia peliriippuvuutta ja mitä se aiheuttaa. Kaikki piirteet osuivat häneen. Vaikka hän tiesi ongelmastaan, niin vasta nyt hän ensimmäistä kertaa todella heräsi siihen.

”Päätin, että haen ensimmäistä kertaa apua itseni takia – en perheeni tai muiden vuoksi, vaikka hekin ovat niin paljon joutuneet kärsimään.”

Ullberg otti puhelimen käteen ja soitti apulinjalle.

”Oli todella kova häpeä soittaa sinne. Ensimmäinen puhelu oli todella raskas. Olen ollut pelkuri, koska en ole aikaisemmin uskaltanut tehdä sitä.”

Ullberg hiljenee hetkeksi.

”Oli oikeasti hetkiä, jolloin mä haudoin itsemurhaa.”

Kasvot. Ullberg ei ole asiansa kanssa yksin. Ei ole salaisuus, että kiekkopiireissä on muitakin pelaajia, joilla on vastaavia peliongelmia – jopa pahempia. Ullberg vain on ensimmäinen, joka uskaltaa kertoa niistä.

”Jos saan tällä ulostulolla yhdenkin vanhemman heräämään lastensa peliongelmiin, niin olen onnistunut. Samalla tämä on terapiaa myös itselleni.”

Tunnelin päässä on valoa. Ullbergin isä voi hyvin ja hän auttaa poikaansa – he keskustelevat raha-asioista päivittäin. Mutta rahallisesti pojan täytyy nyt pärjätä yksin. Hän on tehnyt tarkat suunnitelmat, miten maksaa velkansa. Niitä on jäljellä vielä useita tuhansia euroja.

Peleihin hän ei ole laittanut rahaa kuukausiin.

”Mutta mulla tulee aina olemaan viehätys peleihin. Se on sairaus, joka ei poistu musta koskaan.”

Juttu on julkaistu Urheilulehden numerossa 41/2014

Teksti: Henri Inki