Valikko

Tilaa lehti

Tässä on Suomen kiekkojohtajien suurin ongelma - "He ovat faneja!"

Samuel Savolainen 10.1.2017 21:15
Tässä on Suomen kiekkojohtajien suurin ongelma - "He ovat faneja!"

© All Over Press

Suomalaisessa jääkiekossa valmentajien päälle on totuttu kaatamaan kaikki mahdolliset likasangot. Olisiko aika vihdoin kypsä sille, että vaatisimme enemmän myös niiltä, jotka istuvat kaikista suurimpien päätösten päällä? Urheilulehti kysyi asiaa SM-liigan ennakkonumerossaan syksyllä.

Olipa kerran SM-liigan päävalmentaja, jota pyydettiin esittämään seuralle visiota siitä, millaisia pitkäjänteisiä toimenpiteitä seuran kehittäminen vaatisi.

Valmentaja teki tietysti työtä keskittyä, valmisteli esityksen ja saapui esittämään sen seurajohdolle. Pian valmentaja kuitenkin alkoi aistia tyhjien katseiden lisäksi kuulijakuntansa kiusaantuvan toimenpiteiden laaja-alaisuudesta.

Lopulta selvisi, mistä on kyse. Vaikka valmentaja oli palkattu kehittämään organisaation toimintaa, hän sai huomata, ettei siihen oltukaan valmiita.

Vastaus oli tyly – ja jopa hätkähdyttävä.

”Emmehän me niin voi tehdä, entä jos tuo ei toimikaan? Me kuitenkin olemme täällä vielä viiden vuoden päästä töissä, sinä et. Eihän noin ole ennenkään täällä toimittu.”

Valmentaja jäi miettimään, miksi seuran asioista oli päättämässä ihminen, joka ei sanoillaan edusta suomalaisen jääkiekon seuratoiminnan mahdollisuutta – vaan ihminen, joka tällaista puhumalla edusti sen suurinta uhkaa.

 

Murheellisten laulujen maa. Yhdessä SM-liigaseurassa päävalmentaja ei ollut saanut vaikuttaa ulkomaalaisvahvistuksiinsa, vaan häneltä kysymättä joukkueeseen oli hankittu pelaaja, joka oli seurajohdon jäsenille entuudestaan tuttu.

Kun pelaaja osoittautui pukuhuonetta myrkyttäväksi tekijäksi ja tasoltaan täysin riittämättömäksi, valmentaja ilmoitti seurajohdolle nähneensä tarpeeksi. Valmentajan mielestä nyt oli järkevää minimoida tappiot, koska pelaajasta voitaisiin vielä saada jonkinlainen korvaus, ennen kuin kaikkien mielenkiinto lopahtaisi. Lopulta seurajohto taipui, kun valmentaja sanoi selvästi, että hänellä ei ollut tälle pelaajalle käyttöä.

Pelaaja myytiin, tappiopelit kääntyivät voitollisiksi ja pelaajaryhmä alkoi nivoutua yhteen joukkueeksi. Pelaajarekrytoinnista vastannut taho kuitenkin aloitti hiljaiselon päävalmentajaa kohtaan sensaatiomaisiksi kääntyneistä tuloksista huolimatta, ja jäi harmittelemaan tutun pelaajan kohtaloa.

Valmentaja jäi miettimään, mikä hänen tehtävänsä seurassa oikeastaan on: tehdä seurajohdolle tulosta vai pitää huolta seurajohdon henkilökohtaisista ihmissuhteista?

Ja minkä ihmeen takia hän edes joutui miettimään näitä kysymyksiä. Olihan kyse urheilusta.

 

Valheita ja viettelyksiä. Erään seuran valmentaja jäi ihmettelemään kauden jälkeen sitä, että hänen joukkueensa raskaasti tappiollisia tilinpäätösuutisia perusteltiin urheilullisella tuloksella.

Tappiot oli siis kaadettu hänen johtamansa joukkueen harteille, suorasti tai epäsuorasti.

Toimitusjohtaja kuitenkin jätti mainitsematta sen, että urheilulliseen tulokseen saattoi vaikuttaa se, että pelaajabudjettia oli leikattu kolmanneksella. Kun valmentaja lähti selvittämään asiaa selvisi, että talousmiehen maineessa oleva toimitusjohtaja oli budjetoinut leikkauksista huolimatta täysin epärealistisen tavoitteen – eli menestyksen pudotuspeleissä.

Valmentaja jäi miettimään, että mitähän talousmiehiä ne sellaiset ovat, jotka ylipäänsä voivat budjetoida tällaisen asian seurajohdon ja hallituksen siunauksella, kun realismi seurassa oli mitä oli. Se on kuitenkin ollut SM-liigaseuroissa valitettavaa arkipäivää. Miksi ottaa kohtuuttomia riskejä, jotka kostautuivat tilinpäätöksessä surullisella tavalla?

Valmentaja pohti, mihin toiminta perustuu, jos se ei perustu rehellisyyteen.

Eräs toinen valmentaja puolestaan tuntee vilunväristyksiä muistellessaan joukkueen kärsimää tappiota. Viime hetken maali on aiheuttanut häviön, mikä kirveli kovia kokeneen joukkueen sielua syvältä. Tämän valmentaja oli valmis hyväksymään – mutta ei sitä, että seurajohdon edustaja marssi alas valmentajakoppiin mestaroimaan, että valmentaja oli peluuttanut loppuhetkillä vääriä pelaajia. Valmentaja ei ollut uskoa silmiään. Myöhemmin hänelle vielä selvisi, että sama ihminen oli kerskaillut kovana poikana hallitukselle, että oli saanut mukamas laitettua valmentajan riviin.

Valmentaja jäi miettimään, miten aikoinaan itsekin valmentanut seurajohtaja olisi itse kokenut, jos hänelle olisi valmentajana tehty noin.

 

Karu totuus. Nämä eivät ole satuja, vaan tositarinoita SM-liigaseurojen arjesta.

Suomalaiset jääkiekkovalmentajat ovat nousseet maailman mittakaavallakin mitattuna omassa lajissaan huipulle, mutta samaa ei voi sanoa tällä hetkellä suomalaisten jääkiekkoseurojen johtamisesta ja päätöksenteosta. Se on johtanut tilanteeseen, jossa valmentajien arvostus ja asema on laskenut, vaikka valmentajatietous ja -osaaminen on kasvanut. Mutta sen johtoporras on osannut taitavasti tehdä – enemmän tai vähemmän tiedostetusti – että kaikki huomio ja paineet seuran menestyksestä kohdistuu pääasiassa valmentajien harteille. Silti tuntuu siltä, että valmentajat ovat liian usein ainoita operatiivisen johdon ammattilaisia. Ammattilaisuuskin on eri asia kuin ammattimaisuus.

Missään muussa maailman kielessä ei käytetä termiä vastuuvalmentaja, mutta se kuvastaa päävalmentajien lainsuojattomuutta. Isossa kuvassa vain päävalmentajat kantavat SM-liigaorganisaatioissa vastuun työpaikkansa menettämisellä. Henkilövaihdoksia tapahtuu paljon harvemmin urheilutoimenjohtajien, toimitusjohtajien, hallitusten ja päättäjien piirissä kuin valmentajien.

Mutta harva kysyy, mikä hallitusten ja toimitusjohtajien oma kompetenssi on esimerkiksi palkata valmentajia ja hoitaa surkeiden tilinpäätöstulosten jälkeen taloutta.

Suomalaisen ammattilaisurheilun ympärillä on mietitty – eikä vähiten synkkien talousuutisten takia – sitä, mitä tapahtuu niille yrityselämässä rutinoituneille ihmisille, jotka tulevat urheiluun mukaan erilaisiin luottamustehtäviin, esimerkiksi Liiga-seurojen hallituksiin. Ja tällä hetkellä heidän lisäkseen hallituksista löytyy esimerkiksi punkbändin rumpali ja teatteriohjaaja.

Mistä alkaa holtiton rahankäyttö? Miksi kylmän analyyttisesti siviiliammatissaan toimivat ihmiset toimivat impulsiivisesti ja hätiköidysti, kun kyse on urheilusta? Miksi sitoutuminen muutokseen on heikkoa ja miksi näkemys urheilussa on lopulta vain yhtä vahva kuin menneen viikon tulokset? Miksi strategioita tehdään vain, jotta niitä voidaan vaihtaa jatkuvasti? ja Miksi johto on niin vedätettävissä hyväksymään budjetteja, jotka perustuvat vain olettamuksiin? Suomalainen SM-liigaseurojen johto ei vieläkään tunnu ymmärtävän, että taloutta ei voi perustaa haaveiluun yleisömääristä tai menestyksestä. Silti sellaiset budjetit edelleen tehdään ja hyväksytään seuroissa.

Kysymyksiin on olemassa vastaus: päättäjistä tulee faneja – tai he ovat jo sellaisia.

Ja fanit eivät ole rationaalisia, eivätkä fanit toimi rationaalisella tavalla.

Silti SM-liigaseurojen hallitukset ovat faneja täynnä.

 

Käärmeenpesä. Suomalaisen jääkiekon johtajien maisema aitioissa on usein sama.

On ymmärrettävää, että yhteistyökumppaneista pidetään aitioissa huolta, jotta sponsorit saadaan pidettyä tyytyväisenä. Se kuitenkin aiheuttaa arkisen ongelman, miten nämä ihmiset saadaan pidettyä aisoissa, eli poissa sotkemasta operatiivista toimintaa ja arjen päätöksiä. Jokainen jääkiekkoseuroissa työskentelevä ammattilainen tietää, että liian moni pienenkin kaukalonlaitamainoksen ostanut markkinointipäällikkö kokee oikeudekseen kommentoida seuran asioita ja ratkaisuja. Jokaisella on myös näkemys siitä, mitä nyt pitää tehdä. Asia erikseen on, kannattaako näitä ääniä kuunnella ja millaiselle pohjalle näkemykset pohjautuvat; tietoon vai tunteeseen.

Ongelma kasvaa, kun osa yhteistyökumppaneista pääsee vallan kahvaan. Moni seurojen työntekijä kokee, että hallituksissa on liikaa ihmisiä, jotka tulevat intohimoisen seuran kehittämistyön lisäksi – tai sen kustannuksella – hankkimaan itselleen sädekehää. Epäselväksi jää, tulivatko he antamaan seuralle vai ottamaan siitä palasen itselleen. Kylillä yritysjohtajan statusarvo on suurempi, kun hän on mukana jääkiekkoseuran toiminnassa.

Asiassa on kuitenkin se ongelma, että urheilun päätöksistä vastaa liian usein ihmiset, jotka eivät ymmärrä, että normaalin yritysbisneksen lainalaisuudet eivät kaikilta osin ole samoja kuin urheilubisneksessä. Silti esimerkiksi toimitusjohtajille ei välttämättä päde taloudenpidossa samat tulos tai ulos -periaatteet kuin päävalmentajille.

On helppoa kyräillä VIP-aitioista käsin, että valmentajan taktiikka on väärä. Mutta harvemmin pohditaan sitä, millaiset pelaajat tavoitetta varten on hankittu, ja mikä on oma osallisuus siihen. Usein myös peräänkuulutetaan pitkäjänteisyyttä, ilman, että siihen kuitenkaan kukaan sitoutuu. Ja silloin suljetaan silmät siltä, mikä todellinen ongelma on.

Otteluiden jälkeen valmentajia saatetaan useamman kerran kaudessa odottaa erilaisiin tilaisuuksiin puhumaan seuran toiminnasta ja halutaan, että valmentaja jää seurustelemaan sponsoreiden kanssa. Samalla ei ymmärretä, miten valmentaja on joutunut juuri päättyneessä ottelussa laittamaan kaiken kapasiteettinsa otteluun reagointiin. Kun valmentaja väsymykseen vedoten kieltäytyy ottelun jälkeen seurustelutilaisuuksista, ei sitä usein tervehditä ilolla. Ajatellaan, että valmentajalla on kihahtanut hattuun – vaikka hän vain haluaisi priorisoida energiankäyttönsä ydintekemiseensä eli siihen, että joukkue saadaan voittamaan jääkiekko-otteluita. Harva ymmärtää, että valmentaja on saapunut työpaikalle varhain aamulla suunnittelemaan ottelua edeltäviä palavereita ja aamujäitä.

Kun päävalmentaja ei olekaan paikalla, seurapomot, hallitukset, urheilutoimenjohtaja, neuvonantajat, agentit ja yhteistyökumppanit saattavat käydä keskusteluja valmentajan osaamisesta. Vaikka arviot annetaan vain varakkaan penkkiurheilijan syvällisyydellä, niitä kuunnellaan ja ne saattavat siirtyä alitajuntaan, kun joukossa tyhmyys tiivistyy ja vastarinta alkaa kasvaa. Silloin johtajalta vaaditaan näkemystä olla kuuntelematta niitä ääniä, vaan hänen täytyy uskoa viimeiseen saakka omaan toimintaansa ja osoittaa näillä hetkillä tukensa valmentajalle.

Mutta jostain syystä harvempi tukee valmentajaa, vaan päättää kampittaa ryhmää miellyttääkseen. Harvempi urheilutoimenjohtaja toimii kuten esimerkiksi JYPin Jukka Holtari, pitkäjänteinen ja rehellinen johtaja. Ehkä siksi Holtari on saavuttanut poikkeuksetta jokaisen ammattilaisen kunnioituksen. Mutta yksi holtari siellä täällä ei riitä muuttamaan maisemaa kauniiksi.

Joskus paikalla saattaa olla urallaan eteenpäin pyrkivä taho, esimerkiksi apuvalmentaja, joka on valmis kiipeämään tikapuita pitkin kyynärpäätaktiikalla. Päävalmentajalle näytellään lojaalia, mutta selän takana suolataan. Joidenkin halu edetä urallaan eteenpäin on niin suuri, että se matka kuljetaan keinoja kaihtamatta.

Tästä saadaan esimerkkejä joka ikisellä SM-liigakaudella.

Samat kädet, jotka ovat taputelleet vielä hetki sitten valmentajan selkää, ovat iskemässä sinne puukkoa.

Eräs valmentaja kertoo vilpittömästi miettineensä, kuinkahan monta jääkiekkopäätöstä seuroissa on tehty aitioissa kännissä.

 

Urheilujohtajan illuusio. Johtajuus on muutenkin ollut viime vuosina jääkiekkoseuroissa entistä häilyvämpää

Vaikka 1990-luvun johtajuus oli monella tavoin diktaattorimaisempaa ja urheilujohtajien käytös saattoi muistuttaa enemmän sikailua kuin arvokasta johtamista, moni kuitenkin kaipaa senaikaista johtajuutta. Silloin oli tapana tukea valmentajaa loppuun saakka. Se oli aikaa, jolloin pelaajat hakivat johtajien hyväksyntää eivätkä johtajat pelaajien. Se oli aikaa, jolloin valmentajat pääsääntöisesti kokivat nauttivansa seurajohdon vankkumatonta tukea.

Turussa on kerrottu tarinaa TPS:n joukkueen ja Hannu Jortikan välirikosta eräällä ulkomaan pelireissulla. Vaikka Jortikka oli mestaruuksia jo voittanut valmentaja, pelaajat olivat syystä tai toisesta siirtyneet häntä vastaan. Tilanne eteni niin pitkälle, että joukkue jätti ilmaantumatta aamujäille.

Kun joukkue palasi koti-Suomeen, johtavat pelaajat siirtyivät palaveriin TPS:n voimahahmon Hannu Ansaksen kanssa. Pelaajat odottivat Ansaksen sanovan, että vapauttaa Jortikan tehtävistään, mutta Ansas tekikin jotain aivan muuta. Jos ei Ansas sentään antanut verokortteja pelaajien käteen ja toivottanut hyvää loppuelämää, niin hän ainakin ilmoitti yksiselitteisesti, että Jortikka jää – piste.

Kapina loppui siihen paikkaan.

Tällaista tukea valmentajat tällä hetkellä kaipaavat. Sen sijaan tilanne on, että seuroissa punainen lanka ei ole kristallinkirkas ja köyttä vedetään eri suuntiin.

 

Urheilujohtajien illuusio. Nyt valmentajien tueksi on ilmaantunut urheilutoimenjohtajia, jotka useimmin kuitenkin haluavat itse valtaa seurassa päästäkseen kiipeämään urallaan eteenpäin.

Juuri urheilutoimenjohtajat kuvaavat hyvin seuroissa tärkeimpiä päätöksiä tekevien fanihallitusten logiikkaa – tai oikeammin sen puutetta. Vai mikä muu selittää sen, että urheilutoimenjohtajiksi valikoituu entisiä pelaajia, joiden suurin pätevöittävä tekijä on se, että he ovat joskus pelanneet jääkiekkoa?

Esimerkiksi Janne LaukkanenAntero NiittymäkiKimmo Kapanen ja Jari Korpisalo saivat pestinsä käytännössä sillä näytöllä, että he ovat aikoinaan pelanneet jääkiekkoa. Toinen asia on, miten se valmistaa vastuulliseen tehtävään. He ovat toimineet pelaajaurallaan oman pienen laatikkonsa sisällä, mutta se ei valmista heitä automaattisesti näkemään ja johtamaan kokonaisuutta. Tahtoa varmasti on, mutta toinen kysymys on, onko välineitä.

Vaikka urheilutoimenjohtaja on hienon kuuloinen titteli, johtaa se harhaan. Urheilutoimenjohtajat eivät johda urheilua, vaan ovat glorifioituja pelaajakoordinaattoreita – tai pahimmassa tapauksessa glorifioituja sihteereitä, paperitöiden tekijöitä, kun riittävän vahva valmentaja jyrää ottamalla vastuun myös joukkueen rakentamisesta.

SM-liigan 15 päävalmentajaa ovat nousseet paikoilleen alalla, joka on erittäin kilpailtu. He ovat päässeet paikoilleen tekemällä valtavan työn ja esittämällä omassa ammatissaan konkreettisia tuloksia siitä, että he osaavat asiansa. Urheilutoimenjohtajiksi taas valikoituu usein henkilöitä, joiden merkittävin näyttö on jääkiekon pelaaminen aiemmalla urallaan.

Nämä kokemattomat ja epävalmiit henkilöt ovat kuitenkin niitä, jotka saattavat päättää valmentajien kohtalosta, ja ovat vetämässä organisaation – usein ainoilta – huippuosaajilta mattoa alta. Samat urheilujohtajat ovat olleet valittamassa sitä, miten valmentajien valta on olemattomasta työsuojasta huolimatta kasvanut, vaikka todellinen johtaja tietää, että valtaa ei anneta, vaan todellinen johtaja ottaa sen. Urheilujohtajat on palkattu pitämään huolta siitä, että seura kulkee kohti määrättyä strategiaa – jos sellainen edes on olemassa – mutta taipuvat liian usein. Yksi ongelma on se, että joskus valmentaja ei saa edes asioida suoraan hallitusten kanssa, vaan hallitukselle tarjotaan jonkun muun henkilön totuus, joka on toinen kuin valmentajan totuus.

Eivät valmentajat suinkaan ole vain puhtoisia pulmusia, vaan heilläkin on usein oma intressinsä, joka on seuran strategiaa suurempi.Vaikka olisi sovittu esimerkiksi, että junioreita ajetaan johdonmukaisesti sisään, valmentaja saattaa jyrätä tilanteen itselleen sopivaksi, jotta hänen asemansa valmentajamarkkinoilla kohenisi. Mutta jos strategiat vaihtuvat päävalmentajien myötä, se osoittaa, että rekrytointiprosessissa on tehty valtavia virheitä ja juostu vain mediaseksikkäiden nimien perässä.

Suomalainen kasvatus on perinteisesti perustunut siihen, että oleellista ei ole se, mitä tehdään, vaan mitä muut ajattelevat tekemistäsi. Se taas johtaa helposti siihen, että toimia ja tekemisiä alkaa ohjata pelko epäonnistumisesta. Ongelmat alkavat huippu-urheilujohtamisessa, sillä huippu-urheilun eetokseen ei kuulu epäonnistumisen pelko, vaan voiton hakeminen korkeimmalla mahdollisella riskitasolla. Valmentajat kipuilevat tällä hetkellä sitä, että siihen ei olla valmiita, vaan edessä on loputtomien kompromissien ja keskinkertaisuuden tie.

Valmentajilta odotetaan jo yliluonnollisia asioita. Pitäisi olla henkisen valmennuksen, fysioterapian ja fyysisen harjoituttamisen, pelitaktiikan, taitovalmentamisen, nuorten kehittämisen sekä ihmisjohtamisen asiantuntija. Mutta entä jos valmentajalle saataisiin muussakin kuin joukkueenrakentamisen prosessissa todellista apua, joka voisi auttaa kaikessa mahdollisessa valmistautumiseen liittyvissä asioissa?

Entä jos urheilujohtaja olisikin ulkopuolinen ihminen, yliopistokoulutettu huippuvalmentaja? Ja jos sellaisia ei löydy jääkiekosta, voisiko uudistaa ajattelua ja miettiä, voisiko muista lajeista ja ulkomailta löytyä uudenlaista apua, jolla saadaan aikaan kilpailuetu, jossa heikommilla olisi mahdollisuus haastaa suurempansa? Jos urheilujohtaja olisikin tekijä, joka voisi auttaa optimaalisesta levosta, ravinnosta, matkustamisesta, biomekaniikasta, urheilutieteestä, tilastoista, rasitusmittauksista ja valmistautumiseen liittyvistä kysymyksistä alkaen? Jos jostain löytyisi ihminen, joka kyseenalaistaisi kaikki luutuneet rakenteet ja ne ihmiset, jotka vastaavat kysymyksiin ”mutta näinhän täällä on aina tehty”?

Mutta onko faneistakin koostuvilla hallituksilla ymmärrystä siitä, mitä kilpailuedun luominen tarkoittaa ja vaatii? Vai onko kysymys jopa siitä, että heillä ei ole näkemystä lainkaan?

 

Kiva jätkä -syndrooma. Yksi suomalaisen seurajohtamisen perisynneistä on se, että liian usein valitaan kompetenteimman sijaan se, joka on sopivin – eli mukavin tyyppi, jonka kanssa on helpointa toimia. Kiva jätkä.

Mutta suomalaisen jääkiekon olisi hyvä kysyä itseltään, kestääkö se mieluummin hankalan ammattilaisen, joka pakottaa organisaation pinnistämään itsestään kaiken ulos, vai miellyttävän puuhastelijan. Ja onko se, että valmentaja sivuuttaa matkan varrella hänen prosessinsa kannalta väärät mielipiteet, ylipäätään syy nähdä ihminen hankalana? Vai voisiko se olla johdonmukaisuutta ympäristössä, jossa näkemyksen vahvuus on venyvä käsite?

Yksi teoria on, että seurajohdot pelkäävät osaajia, vaikka niitä etsitään kissojen ja koirien kanssa. Valmentajia, jotka pakottavat seurajohdot hallituksista ja toimitusjohtajista lähtien pinnistämään itsestään kaiken ulos kehittymisen nimissä, aletaan lopulta vieroksua. Jos valmentaja osaa kysyä haastavia kysymyksiä seuran luutuneista käytännöistä ja haluaa uudistaa ne, saatetaan alkaa pelätä, että oma osaamattomuus paljastuu.

Kun valmentaja potkitaan ulos, seurojen johtoportaassa jatkavat samat miehet vailla vastuuta, samoilla vanhoilla menetelmillä. Se on heidän oikeutensa. Toinen asia on, onko se järkevää vai sittenkin järjetöntä. Historia osoittaa, että silloin epäonnistumisen kierre on jatkunut.

Lopulta vain yksi asia on täysin varma.

Tuloksia voidaan tehdä sisäpolitiikan kustannuksella, mutta sisäpolitiikkaa ei pitäisi voida tehdä tulosten kustannuksella.

Juttua varten on haastateltu yhdeksää eri SM-liigassa toiminutta nykyistä ja entistä valmentajaa ja seurajohtajaa. Juttu on julkaistu Urheilulehden Liigan ennakkonumerossa syksylllä 2016.