Kuvittele itsesi pieneksi lapseksi suureen perheeseen. Rakastatte toisianne, asutte sympaattisessa punaisessa talossa, jota kutsut kodiksesi koko loppuelämäsi.
Pohjoistuulet puhaltavat, perheidyllin esirippu repeää. Vanhempasi eroavat. Ja yhtäkkiä olohuoneessanne häärii kiivasluonteinen isäpuoli, joka alkaa maalata taloanne siniseksi. Aloittaa vaivihkaa vajan puolelta, etenee seinä kerrallaan. Ja vuoden kuluttua rakas talosi onkin yhtäkkiä sininen – väri, jota vihaat eniten.
Tämän jälkeen isäpuoli ilmoittaa, että ei, en halua tätä. Mä otan hatkat.
Juuri kun kasvukipulaskut on kuitattu. Juuri kun oppirahat yhteiselon suhteen on saatu maksettua. Juuri kun piti lähteä perheenä kohti uusia haasteita.
Sanaakaan sanomatta siniseksi maalatusta ovesta ulos. Eikä koskaan takaisin.
Miltähän pienestä lapsesta tuntuu?
***
Voisin lopettaa Petri Matikaista käsittelevän ES-kolumnini tähän, ja jatkaa kesälomaani, mutta haluan tehdä useamman asian selväksi.
Ensinnäkään en uskonut sekuntiakaan Matikaisen lähtöön, mutta näillä mennään. Kolmen vuoden sopimus Omskin kanssa on tosiasia. On jälkipyykin ja selvityksen aika.
Tunnen Petri Matikaisen paremmin kuin sinä. Sekä valmentajana että ihmisenä. Kerron nopean tarinan.
Valmistauduimme Pelicansin A-nuorten kanssa runkosarjaotteluun syksyllä 2003. Vierasmatka Lappeenrantaan. Ei mikään kaksinen reissu tiedossa. Päävalmentajaamme ei näy missään. Sitten tulee kakkoskoutsin kautta tieto: ”Petu on tänään poissa henkilökohtaisen syyn takia. Hän on sairaalassa – hänellä itsellään ei ole mitään hätää.”
Voitimme SaiPan.
Matikainen keräsi koko joukkueen ympärilleen ennen seuraavia treenejä. Se tapa, jolla hän kertoi poissaolostaan, oli jotain, mitä emme olleet koskaan nähneet. Matikainen on nimittäin tosissaan silloin, kun häneltä valuu kyynel pitkin poskipäätään. Kaikki meni kuitenkin sairaalareissun osalta hienosti, vaikka todennäköisyydet olivatkin heikohkot.
Tämä oli ainoa kerta, kun päävalmentaja Petri Matikainen on jättänyt ottelun, treenin tai joukkueen tapahtuman väliin. Oli kyseessä sitten alkulenkki, jääharjoitus, taktiikkapalaveri, ottelu – ihan mikä tahansa.
Matikainen ei ole luovuttaja. Hän on paljonkin muuta, eikä kaikki ole hänen kohdallaan mairittelevaa, eikä hän ole päättänyt yhtäkään päävalmentajasesonkiaan SM-liigan saralla voittoon, mutta luovuttaja hän ei ole.
***
Matikainen ei ole myöskään koskaan kävellyt projektistaan ulos. HIFK-arkkitehtuurin piti kestää vähintään kaksi vuotta. Rakennuskausi, hiomisvaihe ja kenties mestaruuskevät. Juuri tällä hetkellä HIFK on hiomisvaiheen kohdalla, mutta nyt kaikki alkaa jälleen alusta.
Raha ei kelpaa syyksi Matikaisen kohdalla. Sillä on totta kai painoarvoa, mutta raha ei ole tämän tarinan alku ja juuri.
Matikainen ei olisi lähtenyt HIFK:sta, mikäli seuran sisällä olisi kaikki hyvin. HIFK oli hänen unelmansa syksyllä 2003, kun hän avautui A-junnupelaajilleen siitä, että tavoitteita pitää olla, ja niiden tulee olla korkealla. Häntä on liehitelty ennenkin KHL:ään vaikka kuinka isolla aarrearkulla, mutta työprojekteja ei jätetä kesken. Niiden suhteen hän on ehdoton – on ollut sitä aina.
Matikainen otti yhteen tähtipelaajiensa kanssa kevään pudotuspelien alla, kuten Urheilulehti aiemmin uutisoi. Hänellä oli myös valmennustiimissään/johtoportaassaan rotta, joka laverteli oleellisia tietoja muun muassa jokerileiriin pudotuspeleissä.
HIFK ei voittanut yhtäkään playoff-ottelua, ja sen jälkeen oli aika tarkastaa marssijärjestystä koukkupolvien kanssa. HIFK:n vanhat haamut muistuttivat savonlinnalaista kukkopoikaa siitä, kuka istuu Nordenskiöldinkadun ravintolassa ensimmäisenä ruokapöytään.
Murahtelua, tuijottamista, vähän lisää tuhahtelua – ja kuin taivaanlahjana Raimo Summanen päättääkin olla valmentamatta KHL:n hopeajoukkuetta. Mikäli osaat 1+1-laskutoimituksen, kykenet maalaamaan eteesi seuraavaksi tapahtuneet asiat.
Pari puhelua, tunnustelua, kalastelua, (tyhjiä) lupauksia, (katteettomia) tosielämän shekkivihkoja. Tämän venäläiset osaavat. Kun 150 000 euroa kaudesta tienaava suomalainen saa yhtäkkiä kuulla 800 000 euron tilinauhoista, alkaa huuli väpättää. Niin minulla, sinulla kuin Matikaisellakin, vaikka hän yrittää esittää julkisuudessa maailman vakavinta miestä. Ihmisiähän tässä vain ollaan – koskee myös poliiseja.
***
Mikäli olisin HIFK-fani, en olisi huolissani siitä, että Matikainen lähti. En lainkaan. Olisin asetelmalle rehellinen: Eihän Matikainen ollut missään vaiheessa HIFK:n näköinen koutsi. Se pukukin näytti hänen yllään väärältä – ja hieman myös rumalta.
Ja kun faktat laitetaan pakettiin, ei HIFK-faneilla tule Matikaista ikävä. Fanit ja Matikainen eivät saavuttaneet missään vaiheessa toisiaan, ja tässä mielessä huomispäivä oli tuhoon tuomittu. Matikainen ei ollut IFK-faneille minkään arvoinen. Hän oli faneille ja koko HIFK:lle (jostain syystä) pelkkää kuraa, eikä sen päälle voinut rakentaa mitään kestävää.
Ainoastaan mestaruus a la Kari Jalonen olisi kenties-jopa-mahdollisesti tehnyt Matikaisesta HIFK:n jätkän. Nyt hän ei sitä ollut, eikä hänestä sellaista tullut. Eikä hänestä sellaista koskaan tule.
Olisin sen sijaan erittäin huolissani siitä, MIKSI hän lähti. HIFK voitti Suomen mestaruuden 1998. Mitä sen jälkeen tapahtui? HIFK voitti Kanada-maljan 2011. Mitä nyt tapahtuu? Asioilla tuppaa olemaan tietty sykli, kun puhutaan Suomen erikoisimmasta urheiluseurasta, jonka vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee.
Bottom line: Matikainen lähti nostelemaan, eikä tehnyt sitä pelkästään rahan takia. HIFK:n ytimessä ei ole kaikki hyvin. Ja kausi alkaa nopeammin kuin ehdit tavata sanan kesäkatastrofi.
Mutta mikä onkaan kaikkein huvittavinta koko saagassa? Tietenkin se, että Matikainen talutti oman ajokoira-Bluesinsa Nordikselle yhden kalenterivuoden aikana. Kun valjakko oli vihdoin perillä, lähti Matikainen itse takaovesta ulos. Tässä on kaikki kesäteatterin ainekset kasassa – jälleen kerran.
Tai no, ehkäpä tämä on vain se normaali HIFK, jonka me kaikki tunnemme.
Olikin jo ikävä.
Esko Seppänen (@EskoSeppanen)
Ps. Kuka oli se päävalmentaja, joka teki aikoinaan nuoresta ja hapuilevasta Karri Rämöstä miehen ja huippumaalivahdin? Aivan oikein, Petri Matikainen. Tällä ammattisuhteella oli iso painoarvo, kun Omskille haettiin (paniikissa) uutta käskyttäjää.
