Kansikuva

Jääkiekon MM-kisat 2012

Näytä kaikki jutut kisoista »

Kuka tappoi tunteen Leijonien pelaamisesta? – ”Järkyttävää peruuttelua kotikaukalossa”

Suomi pelaa torstai-iltana USA:ta vastaan MM-turnauksen puolivälieräottelun. Urheilulehden Esko Seppänen omistaa kolumninsa tunteen ja pelitavan ristiriidalle.

Olen paikantanut Jukka Jalosen jääkiekosta yhden perustavanlaatuisen ongelman MM-kotiturnauksessa.

Seitsemän ottelua ovat osoittaneet yhden asian toteen. Meidän Peli tappaa luontaisen tunteen jääkiekosta eikä tätä pelitapaa ole suunniteltu ennakkosuosikkijoukkueen voimavaraksi.

Suomi lähti kotikisoihinsa hallitsevana maailmanmestarina ja voimakkaasti kulta tavoitteena. Kanadan poikien piti olla täällä vain juhlimassa, kun taas USA:n porukasta ei pitänyt löytyä yhtäkään ison kaukalon tekijämiestä. Suomi kuitenkin otti selkäänsä näiltä mailta alkusarjassa oikein isän kädestä.

Säntillinen kiekkokontrolli tuottaa hedelmää silloin kun sillä saa otettua altavastaaja-asemasta kaiken edun puolelleen. Kun pelaat ”parempaa” joukkuetta vastaan, ja pidät kiekon itselläsi, alkaa tämä ”parempi” joukkue menettää mentaalienergiaansa turhautumisen muodossa. Silloin kiekkokontrolli on uskomaton ase, kuten vaikkapa viime kevään Venäjä-välierässä näimme.

***

Tämä ei ole suoraa kritiikkiä Jalosen pelitapaa kohtaan, mutta kotikaukalossa pelaaminen ei perustu koskaan yllätysmomenttiin tai muihin henkimaailman asioihin. Suomi lähtee kotiyleisönsä edessä otteluihin ennakkosuosikkina. Asetelma on hyvin yksinkertainen.

Olen kuitenkin huolissani siitä, että Leijonat pitää sykkeensä tarkoituksella alhaalla. Pelataan alaspäin vielä kerran, vaikka vastustaja horjuu köysissä. Odotetaan kiekon kanssa oman maalin takana 20 sekuntia, että saadaan vaihtorumba alta pois. Yritetään pelata pitkiä kulmapelejä, mutta ei olla valmiita tuottamaan aktiiviprässiä, vaikka siihen olisi mahdollisuus. Vetäydytään keskialueella 0-5-trap-muodostelmaan, vaikka tilanne tarjoaa useamman iskunpaikan.

Kun yksilöt laitetaan pelaamaan äärimmäisen tarkkaa pelitapalätkää, kuolee heidän sisältään se pikkupoika, joka halusi mennä lapsenkasvoisella innolla ulkojäille joskus 80- tai 90-luvulla. Näen katsomoon saakka, kuinka nämä pelaajat haluavat mennä ja kuinka he haluavat olla aggressiivisia ja aktiivisia. Mutta kun pelitapa rajaa aihion umpeen, joutuvat nämä leijonatähdet vetämään suitset suuhunsa.

Aivot painavat jarrua, kun kroppa haluaisi mitata itsestään kaiken ulos. Tilanne on absurdi. Suomi päästi Kanada-ottelun alussa pelitavastaan ainakin ripauksen verran irti. Jalonen sanoi pelaajilleen, että antakaa mennä. Kahden maalin johto oli oikeutettu. Mutta ennen kaikkea koko kotiyleisö sai nähdä, että kaukalossa pelattiin puhtaasti vaistoilla huippulätkää. Tunne käveli pelitaparatkaisuiden yli, ja se tuotti myös tulosta.

Erätauolta kaukaloon palasi jälleen tarkka pelikirjajoukkue, joka alkoi pelaamisen sijasta pohtia, että mitähän seuraavaksi tehtäisiin. Liiallinen ajattelu johti taas siihen, että Kanada haistoi veren. Ensimmäinen kiekonriisto, ensimmäinen kiekollinen virhe, ensimmäinen hetkellinen pelkotila. Se oli siinä. Suomi katkesi, eikä se palannut raiteilleen USA- tai Kazakstan-ottelussa.

***

Ongelma on myös se, että meikäläisen tasoinen jääkiekkoajattelija osaisi tehdä vedenpitävän ottelusuunnitelman Jalosen pelitapaa vastaan. En tohdi edes ajatella, miten täydellisesti oikeat valmentajat tuntevat Jalosen pelivihkon?

Tarkoitan tällä tietenkin sitä, että Suomen pelaaminen on yllätyksetöntä. Osaan sanoa pressikatsomossa mielessäni ”nyt se pelaa alaspäin”, ”nyt lähdetään viiveellä”, ”nyt viedään kiekko maalin taakse”. Tämä ei voi olla hyvä merkki Leijonien kannalta, mikäli joku räkänokkainen kolumnisti osaa ajatella askeleen verran Meidän Peliä edellä. Tähän kun vielä lisää sen, ettei Jalonen peluuta joukkuettaan suhteessa vastustajaan, alkaa dilemma olla konkreettinen. Suomen pelaaminen on ollut kotikaukalossa paikoin järkyttävää peruuttelua.

Yhtä kaikki, en ole nähnyt Leijonien jääkiekon räiskyvän kotikaukalossa sillä tavalla kuin sen pitäisi räiskyä. Pelaajat painavat tilanteissa jarrua, ja se sotii heidän luontaista pelikäsitystään vastaan. Heillä on parhaat ystävät, perheet ja rakkaimmat katsomossa – he haluavat näyttää, he haluavat olla sankareita.

Mutta nyt Suomen pelaajat ovat tilanteessa, jossa ajattelu ohjaa kaikkea tekemistä. Se ei auta, mikäli Mikko Koivu, Antti Pihlström ja Leo Komarov pelaavat selkäytimestään, kun kaikki muut pohtivat jokaista kiekollista tilannettaan kuin maailmanrauhaa. Tällöin nähdään samanlaisia tilanteita kuin Kanada- ja USA-otteluissa, eikä se mairittele Leijonien pelillistä profiilia.

Olisikohan Leijonien vihdoin ymmärrettävä, että puolivälierävastus USA kaatuu vain lapsenintoisen ja jostain syvältä kumpuavan aggressiivisuuden kautta. Kentälle ei pidä mennä ajattelemaan. Sinne pitää mennä pelaamaan.

Sinne on mentävä täsmälleen samasta syystä kuin ensimmäistä kertaa ulkojäille.

Eli siksi, koska lätkä on niin helvetin hieno peli.

Esko Seppänen (@EskoSeppanen)