Karu fakta esiin – ”MM-rökäletappio oli pelkästään hyväksi suomalaiselle urheilulle”

Toimitus 19.5.2012 17:16
Karu fakta esiin – ”MM-rökäletappio oli pelkästään hyväksi suomalaiselle urheilulle”

(J. Tamminen)

Suomi hävisi MM-välierässä Venäjälle lukemin 6–2. Urheilulehden uutispäällikkö Esko Seppänen suitsuttaa Leijonien suoritusta ja sanoo tosiasiat ääneen.

Sellainen MM-turnaus Suomen osalta.

Pronssisuhinat eivät kuulu kilpaurheilun piiriin, joten yhteenvedon voi tehdä suoraan välierän jälkeen. Itse asiassa oli mielenkiintoista nähdä, kuinka IIHF palkitsi turnauksen parhaat suomalais- ja venäläispelaajat jo tässä vaiheessa. Se siitä.

Nyt pitäisi varmaan lällätellä johonkin suuntaan tai vaipua maansuruun. Pitäisi kehitellä jokin hauska postimerkki tai kertoa, kuinka olen aina sanonut, ettei ilman Ville Peltosta tule MM-kultaa. Tai sitten voisi toimia kuin suomalaiset futis- ja korisihmiset, että ”Kunnon tappio on ihan oikein marginaalilajin ylihypetetyille jätkille!” Joopa joo.

Mitä muuten arvelette, lällätelläänkö Ruotsissa tällä hetkellä Suomen tappion perään? Ei varmasti lällätellä. Se kansa osaa voittaa ylpeydellä. Suomi osaa ainoastaan kylpeä hetken kollektiivisessa myötätuuli-suihkulähteessä, kun kaikki taivaankappaleet napsahtavat kohdilleen.

Leijonien tappio Venäjälle ei ole minkään sortin katastrofi.

Itse asiassa Suomi pelasi loistavan ottelun aivan suorituskykynsä ylärajoillaan. Suomi oli täydellisesti pelin ytimessä 1-4-tappioasemaan saakka. Suomi pelasi ylpeydellä ja ennen kaikkea rohkeasti.

Juuso Hietanen, Petri Kontiola ja kumppanit uskalsivat tehdä peliä huippuluokan vastustajan edessä. Suomi meni kaukaloon voittamaan sillä asenteella, jota ei voi jälkikäteen kritisoida. Annan Leijonien peli-ilmeestä ja ottelusuunnitelmasta puhtaat paperit.

***

Tämä oli kuitenkin materiaalitasoltaan SM-liigan ja Mestiksen kohtaaminen. Jevgeni Malkin päätti voittaa ottelun yksin ja sen hän myös teki. Myöskään Petri Vehanen ei saanut maalillaan mitään kiinni. Kun Vehaselle osuu keskitasoa heikompi päivä ja Malkin liitelee korkealla, häviää Suomi Venäjälle kerran kerrasta. Silloin ei ole mitään merkitystä palautussyöttöjen, kiekkokontrollin tai lyhytsyöttöpelin määrällä.

Ottelu oli taktisessa katsannossa Suomelle ”helppo”. Siinä kaikki. Se ei tarkoita itsessään mitään. Pelivihko häviää yksilöille tällaisina iltoina.

Vehanen ei antanut joukkueelleen mahdollisuutta voittoon, eikä Jukka Jalosella ollut hauista ottaa katkennutta konkariaan ulos maalilta. Karri Rämö ei olisi tehnyt 1-3-tilanteeseen oleellista kevättä, mutta vaihto olisi ainakin osoittanut, että nyt käännetään kaikki kivet ja kannot ympäri.

Tämänkin perään huutelu on turhaa, kun peli on puhunut puolestaan. Jalonen piti Granlund-Immonen-Pesonen -vitjaa kasassa yhdeksän ottelun ajan, vaikka kultapojat eivät saaneet kentällä missään vaiheessa mitään aikaan. Jalonen osoitti luottamusta ”omia jätkiään” kohtaan – viime vuonna se toi mestaruuden, nyt välierätappion. Vehanen pelasi vuosi sitten samassa tilanteessa elämänsä parhaan ottelun. Nyt hän pelasi keskitasoa heikomman illan.

Kyseessä oli vain yksittäinen lätkämatsi.

***

Suomi pelasi huikean ottelun laadukasta USA:ta vastaan. Venäjä käveli yksilötasolla Leijonien yli mennen tullen. Haluan kuitenkin vielä alleviivata sitä, ettei tässä ole kenelläkään mitään hävettävää. (Paitsi ehkä kotiyleisöllä, joka menetti jo ennen ottelua hallitunnelman venäläisfaneille.)

Urheilussa pitää hävitä toisinaan. Pitää ottaa turpaansa kovassa paikassa. Tärkeintä on kuitenkin tapa, jolla sen tekee. En löydä tätä taustaa vasten tarkasteltuna Suomen pelaamisesta mitään kritisoitavaa. Rämön olisi voinut vaihtaa maaliin, kyllä. Immosen ketjun olisi voinut rikkoa aikaisemmin, kyllä. Tuomas Kiiskiselle olisi voinut maalata suuremman roolin, kyllä.

Nämä ovat kuitenkin aivan turhaa sananhelinää iltana, jolloin Malkin ja kumppanit päättävät voittaa yksittäisen lätkämatsin. Silloin ei ole mitään merkitystä Meidän Pelillä tai muilla hienoilla sanoilla. Yksilöosaaminen on pitkässä juoksussa yliarvostettua, mutta tällaisena päivänä mikään ei olisi estänyt Malkinia voittamasta. Hän söi ensin Petri Vehasen, sitten Mikko Koivun ja hotkaisi ylivoimalla kitaansa koko leijonapaistin.

Hyvin yksinkertaista.

***

Tappion ympärille on aivan turha jäädä märehtimään. Oli itse asiassa suomalaisen jääkiekon pelastus, ettei Leijonat voittanut kotikisoissaan onnekasta kultamitalia. Oli lätkäperheen kannalta siunaus, ettei tällainen ulkojääkiekkoilullinen öykkäröinti jää noteeraamatta kultajuhlien loisteessa. Tämä on myös ylimalkaan suomalaisen urheilun kannalta positiivinen seikka.

Pilvilinnat romuttuvat ja kateuden aiheuttama vihreys lähtee laantumaan samaan aikaan. Nyt on Veikkausliigan aika puhua. Nyt on pesiskansan aika ottaa tilaa jääkiekolta. Nyt on muiden lajien aika haastaa jälleen. Vuoden mittainen ylivaltadominanssihegemonia-asema on näin ollen historiaa.

Lätkän pitää palata tietyin väliajoin maan pinnalle. Kuplaan puhallettiin vuoden aikana niin monta ylimääräistä henkäystä, että on lajille hyväksi saada pinta rikki ja turha hypetys loppumaan. Suomi ansaitsi vuosi sitten Bratislavan keikastaan kaiken ilon, kunnioituksen ja selkääntaputukset puolelleen.

Nyt on uusi kevät ja uusien sankareiden aika, ja urheilun sykli voi taas pyörähtää rauhassa napsautuksen verran eteenpäin.

Suomi pelasi omalla huipputasollaan ottelun, jossa sillä ei ollut kuitenkaan mitään jakoa.

Urheilu oli Suomea kohtaan lauantaina äärimmäisen rehellinen.

Esko Seppänen (@EskoSeppanen)