Valikko

Tilaa lehti

Erkka Westerlundin kritiikki Jääkiekkoliitolle yllätti - "Tämä pitäisi jo viimeinkin ymmärtää"

Henri Inki, Samuel Savolainen 9.1.2017 22:18
Erkka Westerlundin kritiikki Jääkiekkoliitolle yllätti - "Tämä pitäisi jo viimeinkin ymmärtää"

© All Over Press

Erkka Westerlund otti kovasanaisesti kantaa Jukka Rautakorven potkuihin avoimessa kirjeessään suomalaisille urheilujohtajille. Samuel Savolaisella on muutama kysymys Westerlundille itselleen.

Samuel, Erkka Westerlund on herättänyt tänään kiekkopiireissä pulinaa ottamalla kantaa avoimessa kirjeessään Ilta-Sanomissa Jukka Rautakorven potkuihin ja ylipäätään valmentajien asemaan. Mitä mieltä olet?

On tietenkin tärkeää, että Westerlund tulee nyt barrikadeille puolustamaan valmentajien ammattikuntaa Suomen ammattivalmentajien ry:n puheenjohtajana. Puheenvuoro oli hatunnoston arvoinen ja jopa yllättävä, koska se osoitti, että jokin jääkiekon keskustelukulttuurissa on muuttunut, kun Westerlundin kaltaiset tekijät uskaltavat arvostella omalla nimellään liiton johtoa. Sillä on aina keskustelua edesauttava voima. Uskoisin kuitenkin, että Suomessa on tiedetty ilman Westerlundiakin, että urheilujohtaminen on keskimäärin heikkoa ja usein näköalatonta, jonka vuoksi pitkäjänteisyys on kärsinyt. Liian usein kärsivällisyys punnitaan viimeisen kahden viikon tuloksilla.

Westerlund puhuikin asiaa siitä, että nuorten juniorivalmentamisessa tulos ja valmentajan oman työpaikan säilyttäminen ajaa pelon ilmapiirissä pelaajan kehittämisen edelle, mikä on arvokas näkökulma – ja jota suomalaisessa jääkiekossa on ehdottomasti syytä pohtia. Ottamatta kantaa niinkään Rautakorven potkuihin, mielestäni ei ole kohtuutonta, että esimerkiksi alle 20-vuotiaiden maajoukkueen valmentamisessa tuleekin olla tiettyjä tulospaineita. Siinä kuitenkin puhutaan eri asiasta kuin esimerkiksi Mikkelin Jukureiden c-junioreiden valmentaminen.

On myös mielenkiintoista, että Westerlund esiintyi vihdoin asiassa valmentajien ammattikuntaa tukevalla tavalla, kun aiemmin hän on pysynyt varsin hiljaa. Jopa siinä määrin, että osa valmentajista ei tiennyt  ennen tätä päivää, että Westerlund ylipäätään on Suomen ammattivalmentajien ry:n puheenjohtaja. Se on harmi sinänsä, sillä valmentajat tarvitsisivat tukea ja asemaansa vahvistettua. Suomessa Pelaajayhdistyksellä on paljon valtaa, mutta ammattivalmentajat ovat jääneet pitkälti paitsioon päätöksenteossa esimerkiksi siinä, että seuran ohjaamia harjoituksia on estetty niin kesällä kuin jouluna – kuten viimeksi Lukon päävalmentaja Kari Heikkilä kritisoi ja sai vieläpä pelaajayhdistyksen Jarmo Saarelan hyppimään silmille.

Niiden pöytien ääreen pitäisi saada myös ammattivalmentajat vaikuttamaan, mutta toistaiseksi valmentajien yhdistys on ollut kovin heikosti järjestäytynyt. Siihen toivoisi myös ryhdistäytymistä tai muuten agenteillakin on pian enemmän valtaa kuin valmentajilla. Mutta se on jo toinen asia. Se täytyy sen sijaan nostaa esiin, että tässä Westerlundin sinänsä ansiokkaassa kirjoituksessa oli kuitenkin tiettyjä epäloogisuuksia.

Epäloogisuuksia? Mitä ne olivat?
On tietenkin aavistuksen huvittavaa, että teksti on eräällä tavallla Rautakorven ja hänen valmennustiiminsä – johon kuuluu myös Rauli Urama – puolustuspuheenvuoro, joka laajeni suurempaan aiheeseen, mutta oli osoitettu suomalaiselle urheilujohdolle. Yksi ongelman juuri oli, että Rautakorpi ja Urama itse ovat suomalaisen palloiluvallan eturivin urheilupesteissä ja tässä nimenomaisessa tapauksessa olivat itse asemoineet itsensä Suomen alle 20-vuotiaiden penkin taakse. Joten kenelle Westerlund kirjeensä osoitti? Ja ehkä Westerlundissakin haiskahtaa Jääkiekkoliiton tuoksu, onhan hän itse ollut tekemässä monia Jääkiekkoliiton päätöksiä.

Ei kai ketään tarvitse muistuttaa, että Rautakorpi toimii myös Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön palloilulajien vastuuvalmentajana ja Urama Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajana. Ja kun mietitään asiaa tarkemmin, niin Urama Jääkiekkoliiton tittelin mukaisesti tulisi olla urheilupuolen päätösten tekijänä, ei hän voinut itse päättää omista potkuistaan. 

Se taas johti siihen, että päätökset ajautuivat miehille, joiden vastuualueeseen urheilupäätösten ei normaalisti pitäisi kuulua – toimitusjohtaja Matti Nurmiselle ja puheenjohtaja Harri Nummelalle. Turnauksen keskeinen ongelma varsinkin jälkipyykin kannalta oli, että ne miehet, joiden pyykki piti pestä ja tämänkaltaiset ratkaisut yleensä tehdä, olivat itse sotkua aiheuttamassa. Jos näin ei olisi ollut, voi olla, että Westerlundin kynä olisi jäänyt sauhuamatta.

Westerlund ilmaisi kirjoituksessaan, että ”erottamalla valmentajat kesken nuorten MM-kisojen Jääkiekkoliitto ottaa vastuun pois nuorilta pelaajilta ja osoittaa, ettei arvosta omaa urheilijoiden kehittämisohjelmaansa. Liitto osoittaa, että valmentaja on tehnyt työnsä huonosti ja siirtää vastuun epäonnistuneelle valmentajalle.” Miten tuo pitää tulkita?
Se jää jokaisen ratkaistavaksi, mutta on täysin selvää, että pelaajillekin kuuluu vastuu vuodenvaihteen MM-turnauksen fiaskosta, siinä Westerlund on ihan oikeassa. Mutta toisaalta Westerlund itse on maajoukkuevalmentajankin roolissa puhunut paljon yksilövalmentamisesta ja siitä, että yksilö on saatava keskiöön. Se puhe on nyt otettu entistä enemmän vakavammin.

Nyt yksilö on noussut keskiöön, mutta seuraukset ovat olleet tämän syksyn ja talven perusteella Suomen maajoukkueiden osalta heikkoja. Leijonien päävalmentaja Lauri Marjamäki antoi pelaajille (nykyisille kaukalossa ja entisille johtoryhmässä) valtaa, kuten Leijonat Inside -dokumentissa nähtiin. Rautakorpi puolestaan puhui pelaajien osallistamisesta päätöksenteossa. Westerlund on todella saanut haluamaansa ääntä kuuluville, nyt yksilöllä tuntuu olevan maajoukkueessa valta. Päättyneissä kisoissa jopa siinä määrin, että teini-ikäiset juniorileijonat tulevat ilmoittamaan miten he haluavat pelata. Sitä suomalainen jääkiekko tuskin haluaa. Siinä ammattivalmentajien on otettava kovempi ääni, jos haluavat valtaansa takaisin.

Westerlundilta ja hänen pää-äänenkannattajaltaan yksilökeskeistä puhetta ylläpitäneeltä Ilta-Sanomilta, jota Westerlund jälleen käytti tiedotusvälineenään, voi kuitenkin kysyä, millaiset vaikutukset tällä on ollut suomalaisten maajoukkueiden tuloksiin? Auttoiko se pelaajia vai loiko se kuitenkin enemmän sekamelskaa? Se on makuasia, mutta tulokset eivät sellaisia ole. Eivät World Cupissa tai sen paremmin hiljattain päättyneessä alle 20-vuotiaiden MM-turnauksessa.

Mistä ongelmat alkavat?
Yksilövalmentamisesta ja yksilön korostamisessa on joukkuepelissä aina outo kaiku. Nyt tuntuu, että on käynyt niin, että yksilö nousee instituution yläpuolelle. Ja juuri hiottua ja saumatonta yhteistyötä on pidetty Suomen kulmakivenä maajoukkueturnauksissa. Nyt sen suhteen taiteillaan jo liukkaalla köydellä.

Valmentajien kanssa keskustellessa yksilöpuhe herättää usein oudoksuntaa, sillä pelaajilla ei ole usein halua, mutta vielä harvemmin on kykyä kannatella instituutiota. Kun pelaaja on noussut instituution yläpuolelle, valmentajat ovat ottaneet erikoisen roolin. Yhä useammin näemme valmentajien pelaavan mediapeliä ja eräällä tavalla yrittävät markkinoida pelaajille jonkinlaisella mediavaalikampanjalla ”ostamaan” ajatuksensa.

Jossain tapauksissa yritetään jopa vedättää pelaajia siihen puhumalla toista ja tekemällä toista. On täysin ymmärrettävää, että pelaajia otetaan mukaan keskusteluun vaikkapa oman joukkueen arvojen ja tiettyjen tavotteiden luomisen kautta, mutta pelistä täytyy päättää valmentajan. Miksi? Koska valmentaja on palkattu ja koulutettu pelin asiantuntijaksi. Pelitavan tarkoitus yksilöpuheesta sokeutuneiden silmissä nähdään usein kahlitsemiseksi, mutta sen tarkoitus on luoda turvaa. Ja mitä tulee abstraktiin voimavarojen vapauttamispuheeseen, voi kysyä, saisiko pelaaja kuitenkin tätä kautta vahvuutensa paremmin käyttöön kun energiaa voi säästää omaan peliin ja kehittymiseen. Tämä pitäisi jo Suomi-kiekossa viimeinkin ymmärtää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö johtavilla pelaajilla olisi tärkeä rooli valmentajan tukemisessa ja pelin juurruttamisessa.

Jotenkin uskon, että esimerkiksi Mikko Koivu koki voimavarojensa tulleen maksimoiduksi Bratislavassa 2011, tai Teuvo Teräväinen 2014 ja samoin Patrik Laine tammikuussa 2016, kun he nostivat MM-pokaalin käsivarsilleen.

Vielä yksi kysymys: Tarvittaisiinko urheilujohtajiksi lisää valmentajia?
Toivottavasti Westerlundin tekstin tarkoitus ei ollut ilmoittautua mukaan valtapaikkojen hakuun... Urheilulehti on muistuttanut usein, että pelaaja ei ole automaattisesti hyvä valmentaja. Mutta Westerlundilta voisi kysyä, onko valmentaja automaattisesti hyvä urheilujohtaja? Siitä voi olla montaa mieltä, mutta siitä ei, että valmentajien – kuten Mika Kojonkosken, Westerlundin, Rautakorven, Uraman ja kumppaneiden – saadessa enemmän valtaa urheilujohtajapesteissä, suomalaisesta urheilujohtamisesta ei ole koskaan ollut niin paljon puhetta kuin viime vuosina. Ja sen puheen sävy ei ole ollut ainoastaan imarteleva. Siksi kysymykseen ei ole yksiselitteisen helppoa vastausta.